Tuntuu triviaalilta keskustella kokeellisuudesta The Flaming Lipsin yhteydessä. Se kun on aina kuulunut yhtyeen perusolemukseen. Ja mitä muutakaan voi odottaa porukalta, joka väkersi vuodesta toiseen Christmas On Mars -nimisen leffan parissa, joka lopulta näytti – sitähän se toki olikin – jonkun takapihalla kuvatulta.
Ehkä pitäisi pikemmin kummastella sitä luontevuutta, mikä kaikesta The Flaming Lipsin tekemästä välittyy. Impulsiivinen ja spontaani toiminta on Wayne Coynelle ja kumppaneille itsestään selvä asia, kuten jalkapallon pelaaminen brasilialaisille tai yy-kaa-koo Ramonesille.
The Flaming Lips lunasti asemansa The Soft Bulletin -levyllä kymmenen vuotta sitten. At War With The Mystics -albumiin (2006) tultaessa yhtye oli kuitenkin ajautunut varsin kauas tältä planeetalta. Uudella Embryonic-tuplalla heidän kotitekoinen aluksensa kuljettaa pelottomia muusikoita, heidän rakkaitaan, ystäviään ja kotieläimiään vielä etäämmäs avaruuteen.
Kahdelle alle 40-minuuttiselle levylle jaettu Embryonic ei tee The Flaming Lipsiä yhtään muodikkaammaksi tai myy enemmän kuin bändin edelliset levyt, mutta yhtyeen uskolliset ihailijat se tyydyttää. Paketista löytyvät kaikki elementit, joihin The Flaming Lipsissä on voinut ihastua. Oikeastaan vain Race For The Prize- ja Do You Realize?? -kappaleiden kaltainen ISO laulu puuttuu. Lähimmäksi pääsee toisen levyn hännille piilotettu Silver Trembling Hands.
Suuri osa Embryonicista äänitettiin multi-instrumentalisti Steven Drozdin tyhjässä talossa. Siellä yhtyeellä oli tilaa ja aikaa temmeltää. Wayne Coyne on puhunut Miles Davisin jazzrockin vaikutuksesta tähän levyyn ja toki tirehtööriä pitää uskoa. Resuinen musiikki ajelehtii vapaana ja monet kappaleet ovat vain editoituja jameja, joiden päälle on pinottu milloin mitäkin. Gemini Syringes -biisillä matemaatikko Thorsten Wörmann selittää teoreemaansa.
Runsaasta ja rönsyilevästä musiikkimassasta putkahtaa mielleyhtymiä moneen suuntaan. Pink Floyd- ja Led Zeppelin -ajatuksia ei voi välttää tälläkään kertaa. The Ego’s Last Standia hallitseva basso on oikea hetki Joy Divisionin nimen mainitsemiselle ja sitä seuraavan I Can Be A Frogin voisi ottaa Oklahoman kouluissa biologian opetusohjelmaan. Do You Realize?? julistettiin jo osavaltion viralliseksi rocklauluksi.
Läpi levyjen on vallalla ihastuttavan yltiöpäinen "garagebändi soittaa progea” -fiilis. Toisinpäin se ei toimisikaan. Kuvitelkaapa vaikka Dream Theater yrittämässä soittaa autotallirockia.
”On outoa ajatella, että jotkut saavat mielihyvää samanlaisen musiikin tekemisestä vuodesta toiseen” ihmetteli Wayne Coyne haastatellessani häntä muutama vuosi sitten. Lausepari sisältää ajatuksen, että The Flaming Lipsin tapauksessa sellainen on mahdotonta. Kiitos siitä.
