Viimeiset kymmenen vuotta ovat alkaneet ikävästi näyttää siltä, että Accept on Acceptin vanki. Kaikki oli hyvin vielä silloin, kun Udo Dirkschneider piteli mikkiä. Kun laulaja vaihtui, alettiin puhua comebackista. Se puhe ei näytä päättyvän koskaan.
Acceptilta tunnutaan edelleen odottavan Balls To The Wallin, Russian Rouletten, Princess Of The Dawnin ja muiden hittien kaltaista jälkeä. Klassikoiden lista on toki pitkä, mutta vaikka Acceptin levytetty tuotanto ei sisälläkään pelkkiä napakymppejä, on bändi silti pyrkinyt pitämään kiinni laadusta.
Too Mean To Die ei pysty eikä sen tarvitse kilpailla 80-luvun levyjen kanssa. Albumilta löytyy riittävästi iskevää junttahaheviä, joka on helppo kuvitella konserttitilanteeseen tunnelmannostattajaksi. Kun melodiset kitaratuplaukset ja muut bändille ominaiset kommervenkit sattuvat toimimaan mukavasti Acceptin hyppysissä, ei valittamista pitäisi olla. Totuuden nimessä on sanottava, että bändi tuskin olisi tämänhetkisessä asemassa, jos sen koko tuotanto edustaisi nykyisen kaltaisia levyjä, joissa kaikki on kohdallaan, mutta se luovuuden viimeinen silaus ei pysty kurkottamaan kohti kirkkaimpia timantteja.
Mutta koska Accept on Accept ja omaa Acceptin menneisyyden, siitä pitää mielellään ja suostuu hyväksymään vähän puolivillaisemmatkin sävellykset, kunhan kokonaisuus edustaa edes alansa laadukasta keskitasoa.
