Mikko Kananoja alias Michael Bleu on aiemmilla albumeillaan Uusi analogia (2019) ja American Graffiti (2020) todistanut hanskaavansa suvereenisti 70-lukulaisen retrosoulin tekemisen. Kolmannella pitkäsoitollaan Bleu tekee mitä lystää. Päästettyään irti yhden genren kahleista hän kuulostaa hyvin vapautuneelta.
Keskiyö Orionissa -avauksen peittelemätön Bohemian Rhapsody -laina nostaa hämmentyneen punan Queen-diggarin poskille. Herttua on keskitempoinen discofunk, mutta sanat viittaavat Bleun kymmenen vuoden takaiseen Musea ja taatusti myös Queenia jumaloineeseen The Duke -yhtyeeseen. Albumin huippuhetki, instrumentaali Katharine Ross ’67 voisi olla Airin tai Danger Mousen kynästä. Punomon Johanna Rauma kuulostaa Oranssia-biisillä hämmentävästi Ellipsiltä. Päätöskappale Haaverakkaus saattaa olla 20-luvun komein kotimainen pop-iskelmä.
Tuhatjalkainen ja Serpentiinit ovat selkeästi suunnattuja radiosoittoon, mutta eivät ilmeisesti sovi musiikkipäälliköiden genrelokeroihin. Afromikon Oi oi -radiohitin (2016) jälkeen Bleun toistolukemat ovat olleet niin vaatimattomia, ettei fyysisiä julkaisuja varmaan ole suunnitteilla. Tämä on sääli, sillä vinyylillä Bleun ajaton musa olisi kuin kotonaan.
