Loud Like Loven (2013) jälkeen duoksi typistynyt Placebo esittäytyy kahdeksannella albumillaan pitkän tauon voimaannuttamana. Syvästi pessimistinen Never Let Me Go on vahvasti synteettisesti työstettyä kitararockia, jossa David Bowien, Depeche Moden ja Curen kaltaisista Brian Molkon varhaisista mieltymyksistä juontuvat elementit sulautuvat tutuksi Placebo-soundiksi.
Never Let Me Golla Molkon ajatukset ovat tiukasti tämän ajan puristuksissa. Ilmastokriisi, epätasa-arvo, sosiaalinen media ja moninainen vainoharhaisuus leimaavat albumia heti raskaspoljentoisesta Forever Chemicalsista lähtien. Surrounded By Spiesilla yksityisyys on uhattuna ja Chemtrails on kotimaansa jättäneen Brian Molkon henkilökohtainen fuck you brexitille. The Beatlesin Eleanor Rigbyn innoittama The Prodigal eroaa muusta materiaalista jousineen, mutta Policen Roxannen epäonnistuneen soittoyrityksen ansiosta syntynyt Sad White Reggae on varsin vähän reggae.
Never Let Me Go on protesti ajalle, jossa Brian Molko näkee lopunajan merkkejä. Ihminen on luonut oman helvettinsä ja jos tämä yritys menee kiville, niin Placebo antaa konkreettisen neuvon. Ihmiskunnan kannattaa kasvattaa evät, palata mereen ja yrittää paremmin seuraavalla kerralla.
