LOU REED: NYC Man – The Ultimate Collection

Arvio julkaistu Soundissa 05/2003.
Kirjoittanut: Timo Kanerva.
Näistä tapahtumista on kulunut kolme vuosikymmentä. Lou Reed oli äänittämässä sittemmin klassikoksi muodostunutta Berlin-albumia.

Arvio

LOU REED
NYC Man - The Ultimate Collection
BMG

Näistä tapahtumista on kulunut kolme vuosikymmentä. Lou Reed oli äänittämässä sittemmin klassikoksi muodostunutta Berlin-albumia. Kaikki oli sujunut erinomaisesti siihen asti, kunnes piti saada taltioitua The Kids, kohtalokkaan synkein sävyin maalattu kuvaelma naisesta, jota viranomaiset eivät pidä kunnon äitinä ja jonka lapset on päätetty ottaa yhteiskunnan huostaan. Kyseessä oli siis Lou Reedin urbaanin novellistiikan eräänlainen tyyppitapaus.

Ylikäymättömäksi ongelmaksi oli kuitenkin noussut se, että Lou Reed halusi kertomuksen dramaattiseen huipentumaan lasten itkua, eikä yhdeltäkään äänitearkiston tehostenauhalta löytynyt tarpeeksi toivotonta parkumista.

Silloin tuottaja Bob Ezrin keksi ratkaisun: hän viritti mikrofonit valmiiksi studioon, pani nauhurin pyörimään, kutsui omat alle kouluikäiset lapsensa paikalle ja valehteli heille kylmäverisesti päin naamaa: "Meitä on kohdannut hirveä onnettomuus. Äiti on joutunut auto-onnettomuuteen. Hän kuoli välittömästi. Rakkaat lapset, teillä ei enää ole äitiä!"

Tenavat tietysti purskahtivat sydäntä särkeviin kyyneliin. Lasten lohduton hätä äänitettiin, ja nauhoitus miksattiin lopulliseksi biisiksi. Taideteos oli syntynyt. Mutta se ei ollut syntynyt ilman tuskaa – ja sitä tuskaa olivat tällä kertaa saaneet kokea muutkin kuin taiteilija itse.

En kerro tätä irvokasta tarinaa siitä syystä, että haluaisin hahmotella Lou Reedistä tai hänen tuottajastaan kuvaa erityisen kylminä ja kovina ihmisinä. Minulle tuo episodi luonnehtii pikemminkin sitä, kuinka tosissaan Lou Reed on aina taiteensa ottanut. Hän on vaatinut paljon muilta ja vielä enemmän itseltään. Suuret taiteilijat eivät usein ole helppoja ja mukavia ihmisiä. He saattavat olla päämäärätietoisuudessaan hyvinkin kovia.

Ja rockteollisuudessa, missä niin moni ja niin vähin näytöin, kutsuu itseään taiteilijaksi, Lou Reed kiistatta on suuri taiteilija, eikä tästä asiantilasta parempaa todistusta voi löytää kuin tämä pieteetillä, täydellisellä asiantuntemuksella ja pienimpiinkin yksityiskohtiin paneutumalla rakennettu NYC Man -tupla.

Lou Reed on itse valinnut nämä tavalla tai toisella suurkaupungin syvintä olemusta kartoittavat laulut, ja hän on myös istunut pitkät päivät äänittäjän kanssa manhattanilaisessa studiossa ja valvonut jokaista miksausta, soundia ja eri aikoina syntyneiden laulujen yhdistämistä. Kokoelma ei nimittäin etene kronologisesti, vaan temaattisesti. Tässä löydetään kaiken aikaa niin hienovaraista jatkuvuutta kuin kiintoisia kappaleiden välisiä vastakkainasettelujakin.

Jokaisen vannoutuneimman vinyylifanaatikon on tätä kuunnellessaan myönnettävä, etteivät nämä biisit ole milloinkaan soineet näin komeasti. Tietysti nykytekniikan mahdollistamista soundillisista parannuskeinoista hyötyvät eniten vanhimmat äänitteet.

Lou Reed kertoo aina murehtineensa sitä, etteivät Velvet Undergroundin I'm Waiting For The Manilla John Calen piano-osuudet ole milloinkaan nousseet niiden ansaitsemalla tavalla esiin – ja tottahan se on, että sinne loputtomaan kitaramereen ne akordit The Velvet Underground & Nico -lp:llä aikoinaan hukkuivatkin – mutta nyt pianoparan armoton moukarointi yltää ihmismielen matalimpiin sopukoihin ja syvälle kehon uumeniin asti.

Pale Blue Eyes puolestaan on remontoitu kahdesta miksauksesta, japanilaisesta ja amerikkalaisesta, ja se kuulostaa paremmalta kuin kumpikaan alkuperäinen. Mutta uskomattomia soinnillisia oivalluksia löytyy toki uudemmastakin materiaalista: muun muassa Take No Prisoners -levyltä valittu I Wanna Be Black täyttää kuuntelutilan jokaisen sopukan hikisen rock-klubin savuisen sähäkällä sykkeellä.

Vaan eihän näitä raitoja voi tässä lähteä käsittelemään – mukana ovat luonnollisesti kaikki Lou Reedin klassikot (Perfect Day, Walk On the Wild Side, Vicious, Dirty Blvd. Heroin, The Kids, Sally Can't Dance, Street Hassle, Berlin) ja monta unohdettua merkkiteosta. Rockkritiikin pitkä perinne suorastaan pakottaa suhtautumaan kielteisesti kokoelmiin. Tuohon yliolkaisuuteen löytyy kaksi perusteltua syytä. Ovathan nämä valikoimat toisaalta suoranainen loukkaus arvostelijoiden hellimälle ajatukselle albumikokonaisuuksista ja toisaalta on liian usein saatu nähdä, kuinka levy-yhtiöt tyytyvät paketoimaan samat hitit yhä uusiin ja uusiin myyntipakkauksiin, mutta silloin, kun kokoelman rakentamiseen paneudutaan ja kun siinä käytetään hyväksi aikaa, vaivaa ja kaikkia modernin teknologian suomia mahdollisuuksia, tuloksena voi olla täydellinen levy.

Näin tapahtui viime vuonna, kun Elvis Presleyn kolmekymmentä ykköshittiä ladattiin yhdelle levylle, ja näin tapahtui nyt, kun nämä kahdelle levylle pakatut Lou Reedin Valitut Teokset piirtävät kolmiulotteisen kokovartalokuvan yhdestä rockin merkittävimmistä tekijöistä. 

Lisää luettavaa