Vuonna 1973 Lou Reed oli uransa huipulla. Loppuvuodesta 1972 julkaistu, David Bowien ja Mick Ronsonin tuottama Transformer oli iso menestys niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin ja poiki yhden kaikkien aikojen epätodennäköisimmistä hiteistä eli Walk On The Wild Siden.
Miehen oma elämä oli kuitenkin sekaisin ja avioliitto veteli viimeisiään. Kaiken pahan olonsa ja tunneköyhyytensä Reed kanavoi tulevaan Berlin-levyynsä, jota synkempää ja lohduttomampaa kokonaisuutta saa hakea. Ei siis ollut kovin yllättävää, että ostava yleisö ei innostunut ja kriitikotkin kaatoivat kuraa taiteilijan niskaan.
Reedille itselle Berlin on kuitenkin aina ollut erityisasemassa. Hän jopa herätteli ajatusta sen siirtämisestä Broadwaylle yhdessä Andy Warholin kanssa. Ajan myötä albumin arvostus on kasvanut kasvamistaan ja 33 vuotta julkaisun jälkeen Lou Reed esitti sen viitenä iltana St. Ann’s Warehousessa Brooklynissä ja lähti myöhemmin kiertueelle saman konseptin kanssa.
Tämä julkaisu on kasattu kahdesta Brooklynin esiintymisestä ja kyllä Berlin toimii näinkin. Samaa intimiteettiä ei saada aikaiseksi kuin alkuperäisellä julkaisulla, mutta kappaleiden raadollisuus välittyy livetilanteessakin. Outoa on kuitenkin kuulla hihkumista ja taputusta, kun on juuri todistanut ihmismielen rumimpia tuntoja. Hieman turhaan levyn loppuun on lisätty kolme alkuperäiseen kuulumatonta kappaletta, joista Candy Saysin Antony Hegarty laulaa enkelin tavoin.
