Ruotsalainen Marduk on vuosikaudet ollut yhtye, johon yhdenkään intensiivistä kuntoilua välttelevän rumpalin olisi vaikea kuvitella haluavan. Jo Heaven Shall Burnin (1996) tempot olivat alusta loppuun huikaisevia, eikä dynamiikka sen koommin ole loistanut Mardukin töissä ensisijaisena ominaisuutena. Sillä on toki aina ollut oma tunnistettava soundinsa, mutta pahimmillaan yhtye on ollut tasan yhtä tylsä kuin Dark Funeralkin.
Kahden vuoden takainen Rom 5:12 yllätti. Levylle eksyneet laahaavammat kappaleet, kuten Accuser/Opposer, tavallaan muistuttivat siitä Mardukista, johon alunperin ihastuin, toisaalta ohjailivat mielikuvia johonkin vielä kokemattomaan tulevaisuuteen. Intensiiviset konekivääritulitukset olivat toki yhä läsnä, mutta niiden ohella Marduk oli myös uudistunut. Sen valossa sekavaa Wormwoodia ei voi pitää kovin kummoisena jatkeena.
Epätasaisuus ei ole sana, jonka ensimmäisenä yhdistäisi Mardukiin. Wormwoodin omituisista sävellyksistä saa kuitenkin miltei pakotetun vaikutelman, ja jokaisen kappaleen jälkeen myös levy tuntuu vaihtuvan. Hypnoottisen To Redirect Perditionin kaltainen helmikin menee osittain hukkaan, kun sitä seuraava Whorecrown pamauttaa heti suoraan ojaan.
Näin eksyksissä Marduk ei ole vielä koskaan ollut.
