Arvio: David Ellefsonin ja Jeff Scott Soton yhteistyössä on iskevistä riffeistä ja ponnekkaasta laulusta huolimatta kierrätyksen makua

Ellefsonin ja Soton kasari- ja ysärimateriaalin tunteville Unbreakable on vähän liiankin tuttua kauraa.

Arvio: Exsonvaldes taiteilee kaihoisan alakulon ja nostattavan iloisuuden väli­maastossa – nättiäkin nätimpi Ninety Seconds to Midnight soljuu vaivatta alusta loppuun

Exsonvaldesin uutukainen vaatii aikaa ja keskittymistä, mutta uhkaa jäädä söpöksi läpisoitteluksi jon­nekin taustalle.

Arvio: Soen ei enää yritä olla joka paikassa yhtä aikaa – Reliance soi suoraviivaisesti ja tarttuvasti

Jos olisi olemassa genre nimeltä adult oriented goth rock, Soen istuisi sen sisään hyvin.

Arvio: Aikuiseksi kasvanut Dina Ögon tarjoaa ihmislapsille sekä hellän sylin että ajoittaisia nuhteita

Människobarnin arvokkan sävy on apea nostalgisuus, jota katkeransuloiset tekstit täydentä­vät osuvasti.

Arvio: The Ruins of Beverastin mörköooppera syleilee kuulijan henkihieveriin

Tuomio, musta kaahaus ja äärimetal­lin erinäiset muut ilmentymät paiskaavat rautahansikasta siellä täällä kurkkivan Type O Negative -palvonnan kanssa.

Arvio: Jos sydän sykkii vuosikerta­hiphopille, De La Soulin Cabin in the Sky on mannaa taivaasta

Omahyväisyydestä kumpuavan steriilin hittiräpin geneeristä ääni­maisemaa vasten vinyyleiltä ryys­tetty syvä funk ja sielu on silkkaa balsamia.

Arvio: Kanonenfieberin Soldatenschicksale on kovimpia faneja palveleva kokoelma, joka menee pitkäsoitosta

Levy sisältää kokonaan uusien biisien lisäksi vanhoja ep-levyjä uudelleen äänitettyinä versioina.

Arvio: Poppy yrittää lanseerata itseään vakavasti otettavana artistina – Empty Hands on kuitenkin tuttu ja tylsä yhdistelmä metalliriffejä, industrialia ja popkoukkuja

Alun perin meemiksi luodun persoonan kehittäminen kolmiulot­teiseksi on osoittautunut aika vaikeaksi.

Arvio: Magnus Carlsonin ja The Moon Ray Quintetin varjoilla ja valolla leikkivä maisema on äärim­mäisen viekoitteleva

Pitkän tauon jälkeen ilmestyvä toinen kuunsädealbumi on vuonna 2009 julkaistua esikoistakin vahvempi kokonaisuus.

Arvio: Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistä – For My Painin Buried Blue on todellinen goottimelodi­suuden ja -tunnelmien paratiisi

Jos tämä albumi olisi julkaistu parikymmentä vuotta sitten, sitä hehkuteltaisiin nyt yhte­nä genren klassikkoteoksista.

Arvio: Hérin Monochrome on matka idästä pohjoiseen, joka uhmaa nykymusiikkiteollisuuden lainalaisuuksia

Paikoin kappaleet ovat kuin loitsuja, jotka musiikkimausta riippuen lumoavat tai häätävät pois.

Arvio: More! on ehtaa Sweatmasteria niin hyvässä kuin pahassa

Vuosituhannen alussa Turun garage-voimat­rio kehittyi levy levyltä monisä­vyisemmäksi, mutta nyt palataan perus­asioihin.