PIKKU KUKKA: Palma

Emilia Norpan ja Lotta Savolaisen vetämän Pikku Kukan tyylin voi niitata kahdella viitteellä: Ultra Bra ja Liekki. Ensin mainitusta muistuttavat vahvat naislauluosuudet, jälkimmäisestä 70-lukulaisen pehmeä rocksoundi. Lisäksi Kuule, luulen -avausraidan aikana päässäni soi sitkeästi Liekin Luulin, luulen. Ilmeisissä vertauskuvissa ei kuitenkaan ole mitään pahaa, sillä Pikku Kukan tyyli on monipuolinen ja albumi-mitassa varsin persoonallinen. Omaa ilmettä tuovat muun muassa maukas haitarin soitto ja hennot kansanmusiikkivaikutteet.

Pikku Kukka käy paikoitellen lähellä ylimakeaa naivismia tai turhan nokkelaa opiskelijapoppia, mutta välttää karikot niukasti. Se onnistuu olemaan hyväntuulinen olematta humoristinen, sekä monipuolinen sortumatta kikkailuun. Myös dramaturgia toimii, sillä levyn edetessä mukaan tulee vähä vähältä tummempia sävyjä. Levyn päättävä Voimalaulu/Muutto -kaksikko on jo kaukana alkupuoliskon pirtsakoista ralleista.

Sanoitusten tyyli vaihtelee arkisesta kerronnasta runollisempaan ilmaisuun, mutta hiomista olisi tekstin rytmityksessä ja paikoin keinotekoiselta tuntuvassa kielenkäytössä. Kaipaisin myös lisäsävyjä tyttöjen usein kailottavaan laulutyyliin.