Jos Soulstab olisi tehnyt yhdeksän vuotta kestäneen uransa aikana esikoislevynsä aiemmin, olisi se kuulostanut paljolti toisenlaiselta. Bändi aloitti vahvasti perinteisenä garagerock-yhtyeenä. Viimeistään nyt siitä on tullut rasvainen soulrock-kokoonpano.
Eniten Soulstabissa kiusaa sen aikuismaisuus. Muotokieli on rockia, mutta sen vahvoja soul-maneereita ei viedä loppuun asti, vaan niitä ikään kuin käytetään hiomaan pahimpia särmiä pois.
Aivan kuten Damn Seagullsillakin, Soulstabin sielu halajaa petihommiin. Biisinnimet kyllä kertovat missä mennään (I Wanna Sweat, The Uuh Aah Dialog). Välillä toivoisi bändin ilmaisevan suoraan myös musiikissaan, mitä se tahtoo. Kieltä poskeen ja silmät vilkkumaan! Kaikkinaiset juurimusiikin lajit kärsivät, kun niiden kanssa ei mennä täysillä.
Soulstabin kuningas on ääntään loistavasti käyttävä solisti Mikko Lagerkrans, jolla riittää uskottavuutta ottaa show haltuun, mutta myös taitoa vetää iisimmin, kun sen aika on. Primitive Communicationissa on silti vielä liikaa pidättelyn makua.