Guitar World -lehti haastatteli pitkän kaavan mukaan kitaristi Gilby Clarkea, jonka suuri yleisö muistaa parhaiten miehenä, joka korvasi alkuperäiskitaristi Izzy Stradlinin Guns N’ Rosesissa 1990-luvun alussa bändin suosion lähdettyä räjähdysmäiseen kasvuun. Luonnollisesti Clarkea pyydettiinkin käymään haastattelussa läpi aikaansa bändissä – miten pesti tuli hänelle, miltä bändissä soittaminen tuntui ja miten kaikki se tuli päätökseen.
”Mielenkiintoista kyllä en siihen aikaan juurikaan kuunnellut bändiä enkä tuntenut Izzyä lukuun ottamatta niitä jätkiä. Izzy ja minä tulimme juttuun ja meillä oli hyvin samat vaikutteet, mutta en tuntenut vaikka Axlia (Rose, laulaja) tai Slashia (soolokitaristi). Sitten kuulin huhuja, että Izzy on lähdössä bändistä ja hänen tilalleen tulee Ronnie Wood. Olin vain, että joo, just, Ronniehan on Stonesissa. Yllätyksekseni Slash soittikin minulle, että hei, etsimme kitaristia. Se on joko väliaikaista tai pysyvää, mutta meillä on keikkoja tulossa emmekä voi perua niitä”, Clarke muistelee.
”Tein öisin töitä pienillä klubeilla äänimiehenä, mutta Slash halusi minut koesoittoon heti seuraavana päivänä. Minä kirjaimellisesti ehdin kuuntelemaan heidän biisejään vasta autossa matkalla koesoittoon. Onnekseni he valitsivat kolme helppoa biisiä ja pyysivät minut uudelleen paikalle taas seuraavana päivänä. Sen jälkeen heistä ei kuulunut mitään ja eräs tuttuni sanoi Slashin soittaneen hänellekin. Ajattelin, että okei, en ilmeisesti saanut paikkaa.”
”Muutamaa päivää myöhemmin Slash kuitenkin soitti: ’Paikka on sinun. Lähdemme viikon päästä, opettele koko katalogi’. Minä olin, että ’Anteeksi mitä? Kaikki vitut biisit? Eikö teillä ole settilistaa, mitä biisejä soitatte?’ Slash vastasi: ’Ei, Axl valitsee biisit lennosta, sinun pitää osata koko tuotanto’. Minulla oli viikko aikaa opetella 50 biisiä, joten liimauduin kasettisoittimeni äärelle. Mutta soitin ensimmäisen keikkani ilman ainoatakaan lunttilappua.”
Kokeneelle Clarkelle hyppäys Guns N’ Rosesin kelkkaan ei kuitenkaan ollut niin iso shokki kuin voisi kuvitella. Asiaa myös auttoi, että kemiat muiden kanssa kohtasivat ja hän sai vapauden ottaa biisit omikseen eikä pelkästään apinoida Izzyä.
”Sain olla oma itseni. Se ei ollut sellaista, että ’Tee näin’ tai ’Seiso näin’. He kunnioittivat minua”, Clarke toteaa.
”Minua jännitti ja halusin soittaa biisit oikein. En kiinnittänyt huomiota takahuoneessa oleviin tyttöihin, huumeisiin tai juomiseen; minun piti muistaa kaikki ne 50 biisiä ja olla mokailematta lavalla. Jos olet koskaan nähnyt sen katseen, minkä Slash tekee jos soitat huonosti… Sitä katsetta ei halua nähdä kahdesti. Mutta Slash ja Duff (McKagan, basisti) neuvoivat ottamaan iisisti ja sitä neuvoa olen noudattanut tähän päivään asti.”
Jos Clarken liittyminen tapahtui hieman epämääräisesti, niin tapahtui myös kitaristin erottaminenkin.
”Olin viimeistelemässä sooloalbumiani (Pawnshop Guitars, 1994) kun Slash soitti ja sanoi, että Axl haluaa lähteä täysin eri suuntaan. ’Hän ei halua olla missään tekemisissä alkuaikojen kaman kanssa eikä halua sinua enää bändiin’. Olin ihan, että okei, mitä minä nyt tein? Viikkoa myöhemmin Slash soitti taas, että ’Unohda se edellinen, kaikki on nyt hyvin. Älä huoli. Juttelimme Axlin kanssa ja kaikki on taas hyvin’. Kuitenkin sen jälkeen palkkašekkejä ei enää tullutkaan ja tuumasin, että okei, kai minä sitten olen ulkona”, Clarke sanoo.
”Minua ei koskaan varsinaisesti erotettu bändistä, šekit vain lakkasivat tulemasta. Se oli hyvin outoa. Enpä tiedä… Axl kai halusi vain mennä eri suuntaan ja se oli siinä.”
