Avausbiisin nimi on Let’s Go Slaughter He-Man (I Wanna Be The Beast-Man In The Masters Of The Universe). Tekisi mieli päättää teksti tähän ja viiteen tähteen. Kuten Antti Haasen palkitusta Monsterimies-dokumentistakin huomasi, eräiden sisäinen lapsi on eläväisempi kuin toisten.
Monstereophonic on nippu petomaista heviriffittelyä, Desmond Child -choruksia, kauhutarinoita ja johncarpentermaista synatunnelmointia. Kaksijakoisen levyn alussa hirviöhevi tarjoillaan irtobiiseinä, loppu on kertomus yöväen reviirikiistoista.
Alkupuoli on tasokasta, joskin turhan tuttua Lordia. Verileikkilyriikoiden roiskeessa tuntuu hassulta hätkähtää Hug Your Hardcoren raiskausfantasiatarinan vastenmielisyyttä – ilman seksuaalista motiivia murhaaminen sopii mörököllille paljon paremmin. Sen todistaa raskas ja tunnelmallinen Mary Is Dead, tuo alkupuolen huippuhetki.
Mr. Lordi kirjoittaa toimivaa, geneeristä kasariheviä paremmin kuin omat esikuvansa ja vaikka käsi irti purtuna. Kiinnostavimmillaan kahdeksas Lordi-levy on tarinallisessa osuudessa. Konseptialbumin puolikas tuo bändistä esille uusia puolia, joten teemalevyt ja mörköoopperat voisivat olla Lordin tulevaisuus.
