THE 69 EYES: Devils

THE 69 EYES
Devils
EMI

The 69 Eyes on niitä harvoja alansa bändejä, jotka ovat oikeasti kasvaneet saappaisiin, joissa nykyisin seisovat. Niin koti- kuin ulkomailla saavutetut hedelmät istutettiin jo vuosia sitten, ja bändi on edennyt pienin askelin kohti muikeata suosiotaan. Blessed Be -levy (2000) varsinaisesti räjäytti potin ja yhtye on ansiokkaasti vaalinut omaa tyyliään, joka on varsin laajan skaalan yhdistelmä. Bändi on kahdella edellisellä levyllään tehnyt vain kevyttä hienosäätöä. Koska resepti on osoittautunut toimivaksi, myös Devils jatkaa tyylillisesti tutuilla linjoilla.

The 69 Eyes tuntuu pääsevän levy levyltä ehjempään kokonaisuuteen. Kiekkojen kappalevalikoimaa on joskus vaivannut rajumpikin epätasaisuus. Tässä suhteessa yhtye ei vieläkään saa kaikkia biisejään aivan samalle lähtöviivalle, mutta sillä on konstit, joilla tilanne jossain määrin korjaantuu.

Jo paljon radiossa soinut Lost Boys on albumin selkein hitti ja kieltämättä bändi osuu kappaleellaan vieläkin syvemmälle asian ytimeen kuin edellisillä levyillään. Billy Idol -tyyppinen rock vieläpä Steve Stevensin tyylin mukaisella soololla ryyditettynä on The 69 Eyesiltä tavallista vahvempi näyttö. Toinen selkeä hitti on Feel Berlin, johon yhtye on löytänyt sävyjä kasariaikojen konepoppareilta.

Devils ei kuitenkaan vaikuta levyltä, jota soitetaan läpi kotibileissä juhlien railakkaamman vaiheen aikaan. Mukana on nimittäin paljon seesteistä materiaalia, joka kaipaa oman rauhansa tullakseen sisäistetyksi. Ja tässä on osittain myös Devilsin kompastuskivi. Vaikka kuinka nauttisi Jimmyn raukeasta melodiasta, on kontrasti kovin jyrkkä Lost Boysin tai Hevioson tapaisten hienhajuisten goottirock-palojen rinnalla.

The 69 Eyes on liikkeellä sektorilla, jolla ei ole helppo toimia. Tyylillisesti bändille ei sallita suuria poikkeamia, mutta toisaalta liian tiukasti tietyissä raameissa pitäytyminen kostautuu itsensä toistamisena. Bändi selviytyy hommastaan puhtain paperein. The 69 Eyes on jälleen kerran saanut aikaan levyllisen verran hyvää goottirockia, jossa pilkahtelee juuri riittävästi hääfraasin mukaisesti jotakin uutta, jotain vanhaa, jotakin lainattua ja jotain sinistä. Vai pitäisikö sittenkin sanoa mustaa, koska kyllä se fiilis on yhä siellä synkemmällä puolella.