THE 69 EYES: Paris Kills

THE 69 EYES
Paris Kills
Gaga Goodies

Kahden vuoden takainen Blessed Be -albumi ja sen kaupallinen menestys niittasivat The 69 Eyesin vihdoin ja viimein maamme kärkiartistien joukkoon. Samalla yhtye löysi luonnollisella tavalla oman musiikillisen linjansa, vailla aiempaa tuotantoa leimannutta ailahtelua ja tyylillistä poukkoilua. Seikkailut ties missä sleazen- ja glaminkatkuisissa rock'n'rollin sivujuonissa saivat väistyä kohtalokkaan goottirokin alta, mutta tärkein osatekijä – tippaakaan väheksymättä tyylin merkitystä – taisi sittenkin olla yksinkertaisesti paremmat biisit. Esimerkiksi singlejulkaistut Brandon Lee ja The Chair suorastaan huokuivat sellaista ajatonta dramatiikkaa, jota bändin rahkeet eivät olisi vielä useampi vuosi takaperin jaksaneet kannatella.

Kotimaisen läpilyönnin myötä myös mahdollinen ulkomaanmenestys otti muutaman askeleen lähemmäs The 69 Eyesin leiriä, ja se on huomattavissa uutta Paris Kills -levyä kuunnellessa. Lähes jokaisessa viimeaikaisessa yhtyettä koskeneessa artikkelissa mainittu HIMin jalanjälkien seuraaminen olisi helppo tällä kertaa jättää huomiotta, ellei kyseessä olisi niin suora ja vesiselvä yhteys. Samaa sarkaa tässä kynneteään, sanokoon jokainen mitä tahtoo. Toisaalta The 69 Eyes ei ole sortunut mihinkään puolivillaisiin kompromisseihin ulkomaisia markkinoita miellyttääkseen. Muutokset Blessed Ben jälkimainingeista ovat korkeintaan pienen hienosäädön kaltaisia, jopa Paris Killsin kannet ovat sävyjä myöten samasta paletista napatut. Ei voittavaa joukkuetta kannata vaihtaa, muistuttaa vanha urheilufraasikin.

Ainoa suurempi kysymysmerkki, joka saattaa laittaa kapuloita bändin noususuhdanteeseen, on uhkaava puute rehellisestä hittimateriaalista. Etukäteen julkaistu ja paljon radiosoittoa saanut Dance d'amour toki läpäisee testin, mutta muutoin koukukasta ainesta saa levyltä kaivaa lapion kera. Vastustamattoman Billy Idol -henkinen Crashing High saattaisi tähään rakoon kelvata, samoin epäilyttävän tutun kuuloisella kertosäkeellä kuorrutettu Betty Blue. Erehtymätöntä pelisilmää vai laskelmointia, biisikolmikko tarjoillaan heti alkuun alta pois. Tämän jälkeen The 69 Eyes lyö jarrut kiinni ja vahva tunnelma katkeaa kuin veitsellä leikaten. Jylhien jousisovitusten mukana etenevä Don't Turn Your Back on muuten ok, mutta vokalisti Jyrki 69:n yksipuolinen tulkinta särähtää auttamatta korvaan; äärimmäisen matalilla tasoilla operoiva ääni jää väkisinkin sinfoniaaniseen pauhun jalkoihin. Huomattavasti paremmin rokkaa jälkimmäiselle puoliskolle säästetty Forever More, jonka lopussa Jyrki päästelee kerrankin oikein keuhkojensa pohjasta, todistaen olevansa mainettaan monipuolisempi tulkitsija.

Paris Kills on mitoitettu varsin ihanteellisesti. Reilu neljäkymmentä minuuttia The 69 Eyesia toimii vielä melko hyvin, pitempi uhmistelu luisuisi jo patetian puolelle. Eniten jäin levyltä odottamaan todellisten kuningasmelodioiden lisäksi pieniä irtiottoja iankaikkisesta goottilaisesta vakavuudesta ja kaavamaisuudesta. Vaikka nämä jäivätkin minimiin, ei Paris Killsia voi varsinaiseksi pettymykseksi leimata – kaiken lisäksi se täyttänee yhden tärkeimmistä tehtävistään mallikkaasti, eli käännyttää mahdollisimman monta uutta fania kohti The 69 Eyesin maailmaa.