Helsingin vampyyrit ovat vuosien mittaan kallistuneet enemmän ja enemmän tummasävyisen rockin maaperälle kuin pysytelleet pelkästään goottirockin hetteiköissä. Tyylillisesti yhtye levittelee uuden albuminsa varsin lavealle alueelle, ja vaikka kiekko voi siksi tuntua hieman hajanaiselta kokonaisuudelta, bändillä on kuitenkin juoni, joka johdattelee sujuvasti albumin läpi.
The 69 Eyes ei ole ikinä ollut metallibändi, mutta nyt yhtye käy pariinkin otteeseen vähintäänkin kutittelemassa heavy rockin leuan alta. Parhaimmillaan bändi on jälleen silloin, kun kaihoisat melodiat pääsevät leijailemaan ilmoille, mistä parhaina esimerkkinä ovat Change ja Cheyenna, joista jälkimmäinen edustaa bändiä tyypillisimmillään.
West End ei ehkä ole samalla tavalla vaikuttava kuin yhtyeen nuoruusvuosien innossa aikaansaamat albumit. Toisaalta nyt yhtyeen esiintymisestä voi aistia vuosien mukanaan tuomaa rauhaa ja varmuutta, joka kuuluu kokonaisvaltaisesti siinä, miten bändi rakentaa kappaleistaan luontevia ja tunnelmallisesti rikkaita kaaria.
Poikkeuksellisesti tulkoon mainituksi, että levyn eräitä mieleenpainuvimpia hetkiä ovat Changen ja Hell Has No Mercyn kitarasoolot, jotka mukavasti keimailevat David Gilmourin tutuksi tekemälle tyylille.
