”Kriitikoille ei pystytetä patsaita.” Noin tapaavat tokaista turhautuneet tähdet. Joskus kriitikot onnistuvat kuitenkin kirjoittamaan virkkeen, joka jää patsaan tavoin pönöttämään historian kellastuville lehdille. Tuollaiseen asemaan on noussut Jon Landaun ennuste: ”Olen nähnyt rock and rollin tulevaisuuden, ja sen nimi on Bruce Springsteen!”
Unohtumattoman lauseen kirjoitti myös Greil Marcus pitkän arvionsa alkusanoiksi. Se kuului: ”Mitä paskaa tämä on?” Kyseessä oli Bob Dylanin vuonna 1970 ilmestyneen Self Portrait -tupla-abumin arvostelu, ja noilla neljällä sanalla Marcus kiteytti koko rockyleisön tunnelmat.
Vuonna 1970 ei rockkulttuurista löytynyt Dylania merkittävämpää vaikuttajaa. Hänen edellinen tuplansa oli ollut Blonde On Blonde (1966). Sitä oli seurannut ensin syrjään vetäytymisen aika, ja sitten ilmestyivät kantriin päin kallistuneet John Wesley Harding (1968) ja Nashville Skyline (1969).
Kaikki rockista kiinnostuneet odottivat, minkä suunnan Bob Dylan uudella tuplallaan ottaisi. Ja se suunta yllätti useimmat! Dylan kun pisti vanhoja standardeja omiin nimiinsä ja lauleskeli kovin oudosti valittuja toisten hittejä. Sovituksiin oli ympätty hunajaisia jousia ja enkelikuoroja.
Bob Dylan onnistui tällä tempauksellaan karistamaan raskaaksi käyneen sankarin viitan harteiltaan, mutta niin rankkaa oli levyn ympärillä käyty keskustelu, että vain muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyi soinniltaan pehmeä New Morning. Pääosin näiden kahden albumin ennen kuulemattomasta materiaalista on nyt koottu bootleg-sarjan kymmenes julkaisu. Kaltaiselleni Dylan-fanille Another Self Portrait on ehtymätön aarreaitta, mutta myönnän, että suuri yleisö pärjää aivan mainiosti jättämällä sekä alkuperäisen että kierrätetyn Self Portraitin väliin.
Bob Dylanin 1960-luvun luottotuottaja Bob Johnston oli jälkikäteen koristellut sessioissa äänitettyä materiaalia kaikenlaisella turhalla krääsällä, ja kun se sievistely nyt on riisuttu pois, pääsevät Dylanin tulkinnat ja etenkin huikean David Brombergin kitarointi aivan uudella tavalla esiin. Hienosti soivat muiden muassa Went To See A Gypsy, Copper Kettle ja Days Of ’49. Eikä voi kuin ihmetellä, mistä syystä upeasti vetäisty Pretty Saro aikoinaan hyllytettiin.
Muuten olen kyllä sitä mieltä, että kriitikot saisivat paljon nykyistä useammin kysyä: ”Mitä paskaa tämä on?”
