BOB DYLAN: Love And Theft

Bob Dylanin uusin on paikoin yllättävänkin rento ja svengaava, teksteiltään jälleen mestarillinen ja kompleksinen levy. Se ei ole yhtä suuri mestariteos kuin Time Out Of Mind (1997), mutta se nousee Oh Mercyn (1989) tasolle ja kiinnostanee Dylan-fanien lisäksi monenlaisia juurimusiikin friikkejä.
Dylan on kuvannut levyä USA Todayn haastattelussa muun muassa variaatioiksi 12 tahdin blues-pohjaisista melodioista. Love And Theft tuntuu peräti teemalevyltä kaikesta siitä, mitä Dylan pitää arvossa amerikkalaisessa musiikissa aikana ennen rock 'n' rollin syntyä. Hän tuo nyt sähkökitaran ja omat tekstinsä siihen perinteeseen, joista akustiset Good As I Been To You (1992) ja World Gone Wrong (1993) ammensivat. Keskeisiä vaikutteita ovat vanhimman bluesin, kantrin ja amerikkalaisten kansanlaulujen lisäksi kuitenkin myös Sun Recordsin varhaisin rockabilly (Summer Days) ja jopa swing (By And By). Toki mukana on myös raskasta sähköistä R& B:tä, jonka Dylan muokkasi omakseen jo Highway 61 Revisited -levyllä (1965).
En ihmettelisi, jos sanoituksista löytyisi jälleen runsaasti lainoja ja muunnelmia Al Lomaxin keräämän Folk Songs Of North America -kirjan teksteistä. Edellislevyn Tryin' To Get To Heaven oli lähes rivi riviltä koottu niistä, vaikka Dylan yhdistikin pätkät joksikin uudeksi, omaksi ja ainutlaatuiseksi. Ja onhan levyllä ihan ilmeisiäkin, julkilausuttuja lainoja. Jo edellisen levyn pitkä mestariteos Highlands perustui Charlie Pattonin ikivanhaan Dry Well Blues -riffiin 1930-luvulta. Nyt Dylan omistaa Highwater -biisin Charlie Pattonille, ja Big Joe Turner puolestaan seikkailee tekstissä peräti Charles Darwinin kanssa. Sovitus banjoineen on kuitenkin kuin lännenleffasta karannut.
Dylanin ääni on jälleen muuttunut. Se on edelleen raspinen, järkyttäväkin, ja pari ensimmäistä raitaa on laulettu korkeintaan keskinkertaisesti Dylan-asteikolla. Mutta kolmannelta raidalta lähtien ääni on edellislevyjä pehmeämpi ja taipuisampi. Miten helvetissä mies pystyy kaiken sen tuhoisan raakkumisen jälkeen löytämään kepeitä 1940-luvun crooner-sävyjä ylärekisteriinsä Moonlightissa ja Po' Boyssa? Dylan taipuu hetkittäin melodioihin, joiden olisi jo luullut olevan hänen laulunlahjojensa ulottumattomissa.
Levyn klassikko jo nyt on Sugar Baby, pelottava ja kaunis laulu Man With A Long Black Coatin tapaan. Sanoitus on samaan aikaan iskevä ja moniselitteinen: "Sugar Baby get on down the road, you ain't got no brains nohow/You went years without me, might as well keep going' now." Aikamoinen kertosäe 60-vuotiaan lauluntekijän kynästä! Jos sen tulkitsee vihalauluksi entiselle rakastetulle, se on yhtä järkyttävä inhon ja itseinhon osoitus kuin Idiot Wind aikanaan. Mutta "Sugar Baby" voi olla myös rakkaus itse. Tai riippuvuus yleensä.
Dylanin one-linereista riittää taas motoiksi monien muiden levyihin ja kirjoihin. Monet rivit käsittelevät aikaa, menneen ja tulevan monimutkaista suhdetta: "You can always come back, but you can't come back all the way", Dylan laulaa Mississipissä. Totta, totta. Sheryl Crow ehti jo aikaisemmin versioida tämän Time Out Of Mindilta ylijääneen laulun Dylanin varhaisemman, julkaisemattoman version lyriikalla.
Time Out Of Mind oli kuolevaisuutensa ja ikänsä tunnustaneen synkeän miehen tarina maailmasta, jota paholainen hallitsee ja jossa toivoa ei ole kuin kuolemasta ja poispääsystä. Dylan oli henkilökohtaisimmillaankin sukupolvensa tilanteen armoton tulkki, edelleen ja tahtomattaan. Odottakaa vain. Tällä menolla Dylan tekee vuonna 2020 loisteliaita lauluja dementiasta, virtsankarkailusta ja viimeisten ikätoverien kuolemasta. Ne ovat silloin 1960-luvun nuorten suuria huolenaiheita.
Tällä kertaa Dylan kuitenkin vaihtelee näkökulmia: monet tarinat voisivat yhtä hyvin tapahtua 1950-luvun keskilännessä kuin nykyajassa. Osin aikatasot myös sekoitetaan tarkoituksellisesti. Kaikki tämä tekee levystä monipuolisemman, ja samalla kenties vähemmän vaikuttavan kuin Time Out Of Mind.
Onko Dylanilla toivoa? Mississipilla hän laulaa: "Laivani on pirstaleina ja se uppoaa nopeasti. Hukun myrkkyyn ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mutta sydämeni ei ole raskas, se on kevyt ja vapaa. Tunnen vain rakkautta kaikkia niitä kohtaan, jotka purjehtivat kanssani." Seuraavilla riveillä hän jo anoo beibiään pysymään kanssaan, koska hukkumisen hetkellä "asioiden pitäisi juuri alkaa muuttua mielenkiintoisiksi".
Aina on jotain menetettävää. Aina on jotain kallisarvoista. Love And Theft on siitä harvinaisen selvä osoitus.