Äskettäin 75 vuotta täyttänyt Bob Dylan jatkaa yllättämistä. Kukaan ei arvannut hänen tekevän albumillisen Sinatraa, mutta viime vuoden Shadows In The Night onnistui siinä loistavasti tekemällä Frankin lauluista täysin omiaan. Toisaalta ne myös poikkesivat voimakkaasti Dylanin omasta materiaalista.
Yhtä vähän osasin odottaa toista Sinatra-levyä ensimmäisen perään. Asialla on Dylanin pitkäaikainen vakibändi, jota nyt vahvistaa kolmantena kitaristina vielä vanha studiokettu Dean Parks. Siellä täällä sointia sävytetään nytkin hienovaraisesti James Harperin sovittamilla torvilla. Edellisellä levyllä aivan huikean persoonallista jälkeä steel-kitaralla tehnyt Donnie Herron tarttuu tässä ajoittain viuluunkin. Steeliä hän käsittelee nyt vähän sovinnaisemmin kuin Shadowsilla.
Fallen Angelsin luonteen tajuttuani olin ensin vähän pettynyt. Miten Dylan voisi ylittää ensimmäisen Sinatra-levynsä tuoreuden ja tunteikkaan kohtalokkuuden tunnun? No, ei mitenkään.
Mutta kevätillassa mökillä levyn muutaman kerran soitettuani huomasin viihtyväni sen seurassa hyvin. Ote on edellistä paljon joviaalimpi ja bändi soi hurmaavan rentoutuneesti Dylanin lempeää vokalisointia myöten. Raskaan työpäivän tai minkä tahansa stressin jälkeen Young At Heart, Nevertheless, It Had To Be You, Melancholy Mood ja vastaavat ikivihreät ovat kuin balsamia haavoihin, vaikkei Fallen Angels Dylanin merkittäviin levyihin lukeudukaan.
