Bob Dylanin uraan mahtuu oikeastaan koko länsimainen popmusiikki. Hän aloitti kansanmusiikista, loi oman, persoonallisen tulkintansa Woody Guthrien ja Ramblin’ Jack Elliottin tuotannosta, mutta juuri sillä hetkellä, kun folkpiirit olivat huutaneet hänet uudeksi kuninkaakseen, teki taiteilija äkkikäännöksen ja otti yhdellä rysäyksellä haltuunsa rockin alun perin sähköisen Chicago-bluesin värittämin keinoin. Folk-yleisö sai ylistysten sijasta aivan muuta huudettavaa, mutta rockkulttuurille Bob Dylan lahjoitti runouden.
Juurensa unohtaneelle countrylle Dylan löysi uudelleen lännen myyttisen historian. Yhteistyössä The Bandin kanssa hän puolestaan tuli rakentaneeksi perustukset sille, mitä tänä päivänä kutsutaan americanaksi. Joitakin vuosia kului gospelin parissa, ja vielä pitempään Dylan kulki jo asemansa vakiinnuttaneiden rocktähtien (muiden muassa Grateful Dead, Tom Petty, George Harrison, Roy Orbison, Jeff Lynne) innoittavassa matkassa.
1990-luvun lopulla Dylan palasi sinne, mistä oli lähtenyt: albumitrilogia – Time Out Of Mind (1997), Love And Theft (2001) ja Modern Times (2006) – merkitsi paluuta folkin ja bluesin pariin, mutta tämä comeback ei tapahtunut nuoruusvuosien kiihkeällä soundilla, vaan Bob Dylan tulkitsi laulujaan nyt seestyneenä ja tasapainoisena kansanmiehenä. Eikä se kansanmusiikkikaan ollut enää kiinni amerikkalaisen laululiikkeen julistavassa perinteessä, ja siitä bluesistakin oli kadonnut suurkaupungin sähköinen syke. Nyt sitä sävyttivät takametsien akustiset maalaissoinnut.
Kansa otti miehen uuden tulemisen avosylin vastaan. Modern Times nousi USA:n albumilistan ykköseksi, eikä sitä paikkaa ole koskaan pitänyt Bob Dylania vanhempi musiikintekijä. Matka folkin Suuresta Toivosta rockkulttuurin guruksi on ollut pitkä, vaikuttava ja monivaiheinen.
Nettisivujensa haastattelussa Dylan kokee Modern Timesin vaikutuksen käänteentekeväksi. Ennen tuota albumia hänen yleisönsä oli ikään kuin jakautunut eri osiin: ”Jotkut pitivät enemmän ensimmäisen kauteni lauluista, jotkut toisen. Toiset pitivät kristillisestä ajastani. Toiset myöhäiskolumbialaisesta tai pre-rafaeliittisestä tai 90-luvun lauluista …” Suuren synteesin jälkeen kaikki näkyy kelpaavan.
Together Through Life -albumi ei tunnelmiltaan karkaa kovinkaan kauaksi noista Modern Timesin tunnelmista, mutta uusiksi ei Dylan ole menestysalbumiaan sentään lähtenyt tekemään. Tyylilajina on tällä kertaa miltei puhtaaksi viljelty blues. Soundi on kuin suoraan 1950-luvun alusta Chess-yhtiön studiolta, mutta ettei homma menisi liian vanhakantaiseksi, nousee keskeisimmäksi soittimeksi Los Lobosista tutun David Hidalgon haitari. Se ikään kuin tarjoaa siltoja muita musiikinlajeja kohti. Isoon rooliin nousee myös Tom Pettyn pitkäaikainen luottokitaristi Mike Campbell.
Albumin intiimin ajattomasta soundista vastaa niin Love And Theftiltä kuin Modern Timesiltakin tuttu studiovelho Jack Frost. Tällä ”Pakkasukko”-salanimellä toimii tietysti Dylan itse, ja viime aikojen tulokset ovat sellaisia, ettei hänen ulkopuolisia tuottajia kannata harkitakaan. Together Through Life on jälleen mestariteos.
Albumin syntyhistoria on siinä mielessä poikkeuksellinen, että alkusysäyksen sille antoi ranskalainen elokuvaohjaaja Olivier Dahan. Hän oli pyytänyt Dylanilta musiikkia uuteen elokuvaansa My Own Love Song. Dahan tarvitsi surumielistä laulua, mitä päähenkilö laulaisi kyseisen elokuvan loppupuolella. Dylan oli pitänyt Dahanin ohjaamasta Edith Piaf -elokuvasta ja sävelsi Life Is Hardin, koskettavan, 1930-luvun lama-aikojen balladit mieleentuovan, kauniin laulelman, ja se sysäsi liikkeelle nopean ja kiihkeän luomisprosessin ja antoi koko albumille teeman ja tunnelman.
Kyseessä ei siis missään tapauksessa ole soundtrack-albumi, vaan elokuvaohjaajan antaman idean liikkeelle lähettänyt vaan silti kyseisestä elokuvasta täysin riippumaton kokoelma lauluja kadonneesta rakkaudesta, kaipuusta ja yksinäisistä öistä. Näitä kaihoisia tuntoja tulkitsee Bob Dylan äänellä, mikä on mahdollisimman kaukana siitä, mitä miehen keikoilla saamme nykyään kuulla. Studiotunnelmissa Bob laulaa pehmeästi ja lämmöllä, suorastaan melodioita hyväillen.
