Pahamaineisen Christmas In The Heartin (2009) jälkeen toivoin, ettei Dylan enää ikinä tekisi coverlevyä. Shadows In The Nightin (2015) ja Fallen Angelsin (2016) tulkinnat Sinatra-klassikoista olivat ihan kelvollisia, vaikkakin tylsiä ja tarpeettomia. Ne saivat yllättävän hyvän vastaanoton, vaikka tulevat jäämään Dylanin tuotannossa unohduksiin.
Dylan ja hänen taustavoimansa katsoivat kokeilun ilmeisesti sen verran onnistuneeksi, että nyt on vuorossa yhdysvaltalaisia standardeja jopa kolmen levyllisen verran. Siihen kokonaisuus heti kompastuu ja pahasti: materiaalia on aivan liikaa. Tuottaja Jack Frostin eli Dylanin itsensä olisi täytynyt ymmärtää ottaa tiukempi linja.
Kuten voi odottaa, kappaleet on sovitettu vähäeleisesti – jopa valitettavan samalla tavalla kolmen levyn ajan. Se on tietoinen esteettinen ratkaisu, mutta tekee kokonaisuudesta tasapaksun pötkön, jonka instrumentaatioon jää kaipaamaan kontrastia. Monomaaninen ote muistuttaa taannoista Vesa-Matti Loirin ylipitkää Pyhät tekstit -levyä.
Jos jotain näistä kahdesta voisi oppia, niin raskaiden vuosien kuivattama miesääni ei ole automaattisesti avain onnistuneeseen coverlevyyn. Materiaalin yksioikoisuuden vuoksi Triplicatea ei voi kuunnella läpi skippailematta.
Tätä kirjoittaessa Spotifysta löytyy Triplicatesta kymmenen kappaleen sampler. Se olisi riittänyt.
