Vuonna 1965 tuolloin 24-vuotias Bob Dylan määritteli musiikillisen linjansa uudelleen ja siirtyi selkeästi folkista rockiin. Bringing It All Back Home ja Highway 61 Revisited olivat sähköisiä ja aiheuttivat hämmennystä ortodoksisessa folk-scenessä. 41 vuotta myöhemmin ilmestyvän Modern Timesin 65-vuotias Dylan on säilyttänyt itsessään yllättävän paljon tuosta nuorukaisen kuvasta. Hän tarttuu uuden levyn lauluihin samalla vimmalla. Vuodet ovat kartuttaneet persoonallista herkkyyttä ja huumoria. Hänellä on edelleen sanottavaa sekä näkökulma, kyky ja halu tuoda se esille. Ja mikä tärkeintä, kärsivällisyyttä saada tämä kaikki toimimaan.
Kaksi edellistä studiojulkaisua Time Out Of Mind (1997) ja Love And Theft (2001) olivat onnistuneita, oikeastaan loistavia. Modern Times täydentää tuon kaksikon triplaksi ja on samalla täysipainoisin näistä mestariteoksista. Metodi kaikissa on lähes yhtenevä: roots, juuret. Dylan kulkeutuu kevyesti aikoihin, jolloin on hommat aloittanut. Hän kaivelee vaikutelaatikostaan bluesia, kantria, folkia. Hän menee aina vuoteen 1956 asti ja hämmentää, muovaa vanhasta kierrätysmateriaalista uutta ja omiin tarkoituksiinsa sopivaa.
Modern Times on äänitetty nykyisen kiertuebändin kanssa. Ajattelin sen jostain syystä viestiksi luovuttamisesta ja eläköitymisestä, halusta päästä vaivattomasti eroon stressaavasta aiheesta. Oletin, että nyt tulee köyhän miehen levy. Mukava olla niin väärässä. Tutut miehet ovat hitsautuneet tiiviiksi, asiansa osaavaksi nipuksi ja soittoa voi kuvailla ainoastaan irtonaiseksi. Laivan kapteenina häärii yksi Zimmermanin pseudonyymeistä, tuottaja Jack Frost.
Käsitteenä rock-kulttuuri on kutakuinkin Dylanin uran ikäinen. Tällaiset vanhenevien miesten täysipainoiset ja vivahteikkaat tuotokset ovat uusi lehti siinä kulttuurissa. Ei ole vertailukohtia. Live fast, die young – tälle rockin perusmyytille saattaa löytyä vaihtoehto. Ehkä Dylan ja hänen sukupolvensa vireimmät ja työlleen omistautuneimmat määrittelevät paraikaa tätä myyttiä uuteen uskoon. Ehkä Bob Dylan muistetaan vuosien päästä pikemminkin tästä duunista kuin eräästä elokuisesta päivästä vuonna 1965, jolloin hän pujotti sähkökitaran kaulaansa ja hähkähdytti puritaanista yleisöä Newportin folkfestivaaleilla.
