Levyarvio: Vanhemman valtiomiehen monumentti – Bob Dylanin uutuus ei meinaa mahtua popmusiikin käsitteen alle

Bob Dylan
Rough And Rowdy Ways
Sony

Kun maailman viimeinen elossa oleva Frankfurtin koulukunnan filosofi Jürgen Habermas täytti 90 vuotta, hän julkaisi 1700-sivuisen kirjan. Siinä hän kartoittaa paitsi filosofian historiaa, myös sitä, mitä filosofia merkitsee 2020-luvun ihmisille alati tieteellistyvässä maailmassa.

79-vuotiaan Bob Dylanin Rough And Rowdy Ways kestää 71 minuuttia, ja tuntuu samanlaiselta vanhemman valtiomiehen kirjalliselta monumentilta. Se on massiivinen puheenvuoro, jota ymmärtääkseen täytyy ymmärtää Dylania jo ennalta.

Jo avausraita I Contain Multitudes on paitsi johtolanka, myös silmänisku: sen otsikko on pöllitty runoilijajätti Walt Whitmanilta, ja sen teksti on viittauksiltaan levoton leivänmurupolku – kuin 55 vuoden takainen Subterranean Homesick Blues. Dylan muistuttaa, että hänen sydämensä on pysynyt vuosikaudet hätkähdyttävän samana. Hän on yhtäaikainen perinteenkerääjä ja postmoderni askartelija.

Rough And Rowdy Ways on massiivinen puheenvuoro, jota ymmärtääkseen täytyy ymmärtää Dylania jo ennalta.

Silti ympäröivä prestiisi on kasvanut korkoa niin valtavasti, että albumia on liki mahdoton käsitellä “popmusiikkina”. Viimeistään Nobel-palkinto irrotti Dylanin tästä traditiosta, ja pakotti tarkastelemaan hänen tekemisiään filosofin genealogisina tiiliskivinä – niin Dylan kuin mainittu Habermaskin lähestyvät nykyaikaa juuri historian perspektiivistä.

Levyn tekstit voikin tiivistää noin kahteen teesiin:

1) Hyvät arkkityypit ja tarinat elävät sukupolvien yli. Siksi Dylan laulaa hyvästit 44 vuotta sitten kuolleelle blueslaulaja Jimmy Reedille kuin viime kuussa poistuneella sukulaiselle, tai muistuttaa Mother Of Muses -kappaleessa, miten sisällissodan ja toisen maailmansodan kenraalit raivasivat tien Elvikselle tai Martin Luther Kingille.

False Prophet on sentään hienovarainen sivallus kansakunnat sotkevia populisteja kohtaan, mutta Murder Most Foulin ajankohtaisuus on annettu jälkikäteen. Tiettävästi vuonna 2012 äänitetty 17-minuuttinen lopunajan sirpaleromaani John F. Kennedyn murhasta mainitsee “Antikristuksen ajan” ja täten osoittaa teesin mukaisesti, että taiteen zeitgeist löytyy merkitysten välistä.

2) Kaikki on hyvää, eikä rajaa korkean ja matalan välillä ole. Tässä suhteessa Dylan operoi modernisti kuin Petri Nygårdista ja Kaija Saariahosta yhtäaikaisesti nauttiva nykypäivän kulttuurianalyytikko, ja somistaa shakespearelaisen draaman amerikkalaisen rahvaankulttuurin jäteillä. Levyllä seikkailee hahmoja mainitusta Elviksestä Eaglesiin.

Rough And Rowdy Ways on kunnioitettavan elinvoimainen ja toisinaan hauskakin albumi, jossa on pilkahdus modernia.

Samalla albumin jatkuva vanhan päälle värittäminen saa kysymään, että eikö Bob-setä ole tehnyt juuri tätä aina ennenkin? Ja kiinnostaako häntä itseäänkään enää, mitä tekstien taustalla tapahtuu? Albumin rautakankinen, tarkoituksellisen pseudovanha hattublues rämpii raskaasti ja persoonattomasti, ja on ehdottomasti levyn heikoin lenkki.

Toisaalta, tältä Never Ending Band on kuulostanut jo liki viisitoista vuotta. Silti soiton musiikkiopistosiisteys on häkellyttävän kaukana Dylanin itsensä eksentrisyydestä.

Maestron laulu sentään sujuu aivan mallikkaasti, minkä lisäksi levyn loppu palkitsee: kamarimusiikillinen Murder Most Foul on aidosti vaikuttava eepos, ja leppoisan kaunis haitariballadi Key West (Philosopher Pirate) tuntuu raikkaalta kuin merituuli Floridan eteläkärjessä. Meditatiivisessa piilopaikkamuistelossa on samaa tunnelmaa kuin vuoden 1997 upeassa Highlandsissa. Tällaista sovituksellista finessiä levyltä kaipaisi enemmän.

Rough And Rowdy Ways on kunnioitettavan elinvoimainen ja toisinaan hauskakin albumi, jossa on pilkahdus modernia. Silti kunnianhimoisen levyn tapa syleillä ihanteitaan on lähinnä mukavuudenhalun voitto radikalismista.