Bob Dylan ei koskaan esitä laulujaan kahdesti täsmälleen samalla tavalla. Tämä koskee konserttien lisäksi myös levytyksiä. Levy on vain tallenne siitä, mitä studiossa tallennettiin kulloisenakin päivänä. ”Ei kai kukaan halua elää samaa päivää aina uudestaan?” Dylan kysyy ja kohauttaa kulmiaan.
Tähän tekemisen tapaan perustuu koko Dylanin Bootleg Series, jonka kahdeksas osa sisältää tuplalevyllisen musiikkia alaotsikolla Rare And Unrealeased 1989–2006. Uutukainen muodostaa ensimmäisen, vuodet 1961–1991 kattavan cd-kolmikon, yhtä monen livetuplan ja No Direction Home -dokumentin soundtrackin kanssa aarteiston, joka vetää vertoja monen merkittävän musiikintekijän koko tuotannolle. Hylättyjen helmien vastapainoksi Dylan on toki julkaissut virallisilla levyillään tuskastuttavan keskinkertaistakin musiikkia.
Suurin osa Tell Tale Signsin aineistosta on peräisin Daniel Lanois’n tuottamien Oh Mercyn (1989) ja Time Out Of Mindin (1997) sessioista. Yhteistyön kerrotaan olleen aikamoista pystypainia, mutta taiteelliset tulokset kuuluvat kumpaisenkin uran kestävimpiin. Kaksi laulua periytyy Modern Timesilta (2006) ja yksi aliarvostetulta World Gone Wrongilta (1992). Loppujen jäljet johtavat elokuviin tai Dylanin loputtomalle maailmankiertueelle.
Jos Tell Tale Signsia pitäisi kuvailla kahdella sanalla, ne olisivat blues ja roots. Ensimmäisen cd:n avaa Mississippi, jolla Dylanin laulun taustalla soi vain Lanois’n folkahtavan kepeä kitara. Toinen levy käynnistyy samalla kappaleella, nyt tusinan muusikon voimin sähköisenä kaupunkilaisbluesina. Edellisiä rockmaisempi kuuden soittajan versio päätyi Love And Theftille (2001).
Mikä on paras Mississippi? Oikea vastaus vaihtelee päivittäin kuulijan mielentilan mukaan.
