BOB DYLAN: Tempest

BOB DYLAN
Tempest
Columbia

Kolmisen vuotta ehti kulua Together Through Lifesta ja Christmas In The Heartista, kun planeetan tuotteliain ja kovin lauluntekijä tarjoaa meille taas uutta albumia, 35. studiolevyään. Live-levyjä 50-vuotisen uran eri kausilta on viime aikoina alkanut tipahdella tiuhaan tahtiin ja buumi todennäköisesti jatkuu, koska materiaalista ei ole puutetta. 1980-luvun lopulla alkanut Never Ending Tour jatkuu yhä ällistyttävää vauhtia, vaikka ikää on Bob Dylanin mittarissa 71 vuotta.

Tempestillä, jonka kansi voisi olla hajuvesimainoksesta, Dylanilla on tukenaan periaatteessa sama loistava bändi, joka on ollut kehissä Modern Timesista (2006) lähtien, mitä nyt kitaristit hiukan vaihtelevat. Stu Kimballin rinnalla on taas vaihteeksi Charlie Sexton. Myös erittäin blues-pitoisella Together Through Life -albumilla kelkkaan hypännyt Los Lobosin David Hidalgo (kitara, haitari, viulu) on mukana nyt. Tuotanto on jälleen Jack Frost -nimeen mieltyneen Dylanin omaa.

Päällimmäiseksi Tempestillä nousee huomio, että painotus on entistä enemmän isännän lyriikalla ja laululla, joka on todella rupisesti karrelle palanut, kuten se on jo monia vuosia ollut. Bändi on selkeästi säestäjän roolissa ja soolot ovat kortilla. Se on sääli, kun asialla on tämän tason soittajia. Soolot elävöittäisivät musiikillisesti vähän tasapaksua kokonaisuutta. Tässä mennään koko ajan viime kädessä samalla vaihteella.

Vanhana ihminen usein palaa lapsuutensa ja nuoruutensa juttuihin, ja juuri niin Dylan tässä tekee. Kun hän sähköisti musiikkinsa 1960-luvun puolivälissä ja alkoi akustisen folkin jälkeen rokata – Bringing It All Back Home (1965) jakautui sähköiseen ja akustiseen puoleen – Dylan samalla loi mallin röyhkeästi fraseeratulle urbaanille rockille, jota sittemmin ovat emuloineet kaikki The Rolling Stonesista räppäreihin.

Tempest kuitenkin on selkeästi ruraalia musiikkia. Se on samaan tapaan ensisijaisesti tarinankerrontaa kuin Dylanin ensimmäiset akustiset levyt, nyt tosin sähköisesti, mutta hyvin juurevasti perinteisellä soundilla. Tämän meiningin innoitus tulee itse asiassa Dylania edeltävältä ajalta: 1900-luvun alkupuolen murhaballadeista ja tapahtuneita asioita raportoineista blueseista, hillbilly-ralleista ja skottilaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista.

Sitä vasten ei yllätä, että levyn 14-minuuttinen nimibiisi käsittelee Titanicin tuhoa ja mainitsee jopa elokuvassa näytelleen Leonardo di Caprion nimeltä, joka toisaalta on juuri Dylanille tyypillistä surrealismia. Yllättävämpi aihe paljastuu sen jälkeen levyn hyvin hidastempoisesti päättävässä Roll On Johnissa, joka todellakin ylistää, The Beatles -lyriikkaa paikoin lainaillen, John Lennonia. Mielenkiintoista sikäli, ettei Dylan tiettävästi koskaan ystävystynyt häneen varauksellisesti suhtautuneen Lennonin kanssa. Hänelle läheisin The Beatlesin jäsenistä oli George Harrison, jonka kanssa hän teki musiikkiakin Traveling Wilburys -yhtyeessä.

Toisaalta Tempestiltä löytyy pari Dylanin myrkyllisimpiin lukeutuvaa laulua, jotka edustavatkin levyn parhaimmistoa siinä kuin alakuloisen mietteliäs Scarlet Town tai lämpimän joviaalisti western swinginen avausraita Duquesne Whistle. Tin Angel paiskaa naamaan häijyn parisuhdedraaman, mutta monimielisempää ellei peräti yhteiskunnallisempaa turhautumista ja suoranaista raivoa roiskuu Pay In Blood, jonka ”I’ll pay in blood/but not my own” -kertosäe todella kylmii.

Aavistelen diggaavani Tempestiä enemmän saatuani siihen hiukan etäisyyttä. Nyt minua inasen vaivaa sen kovin turvallinen roots-linja, joka edellisen levyn tapaan lainaa parissa kappaleessa suoraan tunnettuja bluesriffejä tehden niistä pohjan koko kappaleelle, kuten Muddy Watersin Mannish Boyn riffiä koko kestonsa toistavassa Early Roman Godsissa. Kuinka innostavaa olisikaan ollut, jos Dylan olisi lähtenyt Blonde On Blonden (1966), Blood On The Tracksin (1975) tai Oh Mercyn (1989) tapaan seikkailemaan rohkeammin melodisesti.

Kaikesta huolimatta Tempest on hieno ja loppujen lopuksi aika hypnoottinen kiekko, joka kestää hyvin runsastakin kuuntelua.