Luojalle kiitos! Nyt, enemmän kuin koskaan, mustalla musiikilla on käyttöä suklaanväriselle nerolle, ja tässä hän tulee. Chocolate Genius kuulostaa rehvakkaan rap-artistin nimeltä, mutta Marc Anthony Thompson on vanhan ilmaisun todellisessa merkityksessä ”jotain muuta”. Retusoimatonta todellisuutta ja ovelasti piilevää huumorintajua heijasteleva Black Music on kaikkea muuta kuin stereotyyppistä mustaa musiikkia. Tämä on kuin löytäisi vanhasta talosta kokonaan uuden ikkunan, josta näkyy ihan uudet maisemat.
Thompson Itse kuvaa Chocolate Geniusta enemmän ilmapiiriksi tai mielentilaksi kuin bändiksi, jossa tällä kertaa sattui häärimään sellaisia (paljolti jazzin mielenkiintoisimpaan päähän yhdistettyjä) lahjakkuuksia kuin Melvin Gibbs, Marc Ribot, Chris Wood, John Medeski ja Abe Laboriel, Jr. Sävelmät ovat 90-prosenttisesti Thompsonin käsialaa Laborielin avitettua muutamassa.
Yhdessä herrat ovat luoneet niin kypsästi rentoa musiikkia, ettei sitä hevillä uskoisi debyytiksi. Lähin vertailukohta löytyy Waitsista, mutta ei tässä ketään matkita. Craig Streetin (mm. kd lang, Cassandra Wilson) aivan nappiin tuottama sointi on raa’assa välittömyydessään täydellinen antiteesi sille puleeratulle tuotteelle, jota nykyään useimmiten väitetään ”mustaksi musiikiksi”. Rytmiryhmän lisäksi lähinnä kitarat, banjo ja koskettimet, joissa on samantapaista vasemman laidan mielikuvituksellisuutta kuin The Bandin Garth Hudsonilla, piirtävät kiireetöntä hahmoa Thompsonin lauluille. Niistä ei aina varmaksi tiedä mistä ne puhuvat, mutta koskaan ne eivät tunnu teennäisen näppäriltä. Thompsonin luonnollisesti karhean äänen saattamina ne muuttuvat kuulijan päässä lyhytelokuviksi.
Todenmukaisimmin Chocolate Geniusta voisi ehkä nimittää orastavan vuosituhannen Arthur Leeksi. Tehän tiedätte mitä se merkitsee. Aivan. Kipin kapin levykauppaan.