En usko olevani vähemmistössä, jos tunnustan Daven musiikkia kuunnellessani palaavani useimmiten 70-luvun klassikoihin, vaikka mies on tasokasta materiaalia tehnyt vuodesta toiseen sen jälkeenkin. Sikälikin on virkistävää välillä tsekata, mitä hän on viimeiseksi puuhaillut.
Nimensä mukaisesti pääosassa tällä levyllä on kaksi deetä: Dave ja dobro, tuo peltisesti rämisevä resonaattorikitara. Kaikki toimii periaatteessa juuri kuten pitääkin. Laulu on davemaisen laiskaa ja kitaransoitto karheaa, mutta taitavaa ja näkemyksellistä.
Levyllä ei kuitenkaan ole juuri mitään, mikä nostaisi sen erityisen kiinnostavaksi. Biisistä toiseen samaa bluespohjaista rämpytystä, vailla huomiota herättäviä melodisia koukkuja niin laulussa kuin soitossakaan. Vaikea kuvitella, että maestro on näihin kappaleisiin sydänvertaan vuodattanut. Muutaman biisin annoksina levy kuitenkin viehättää juurevassa karuudessaan.
Epäilemättä Davella on aina ollut selkeä motiivi vaihdella laulukieltä, mutta tosiasia on, että hänen tekstinsä ja laulutyylinsä toimivat suomeksi paremmin. Nämäkin laulut luultavasti nousisivat pykälää kiinnostavammiksi, jos King Of The Engineroom olisikin Konehuoneen kunkku.
