Yhtään vähättelemättä Dave Lindholmin englanninkielisten levyjen merkitystä, tuntuvat ne nyt tuoreen suomenkielisen levyn äärellä kieltämättä välipaloilta. Aivan kuin niiden tarkoitus olisi lähinnä kasvattaa ruokahalua seuraavaa äidin- eli davenkielistä albumia varten. Edellisestä suomilevystä Lahti on kulunut neljä vuotta, ja tässä välissä aina ahkera mies on julkaissut laskujeni mukaan neljä englanninkielistä plattaa.
Daven albumit ovat aina, hyvässä ja pahassa, niin läpeensä tunnistettavaa Limppua, että niiden arvottaminen ei ole aivan helppoa. Todella harvassa ovat artistit, joiden käden jäljen tunnistaa välittömästi ensimmäisistä soinnuista. Myös höpsösti nimetyn Ken näkee, ken elää. Ken B. -albumin pari ensimmäistä pyöräytystä menee lähinnä ikävää tyydyttäessä, mutta aika pian alkaa valjeta, että nyt soittimessa on Davea ihan sieltä parhaasta kolmanneksesta. Ja sehän on paljon se.
Daven tekstien äärellä on koko ajan sellainen olo, että hän puhuu viisaita, vaikka tekstit eivät järin loogisiksi ajatuksiksi jäsentyisikään. Se johtunee lähinnä Daven vakuuttavasta, lakonisesti toteavasta laulutyylistä, sillä tosiasiassahan hänen tekstinsä ovat joko banaaleja yleishumanistisia lauseryppäitä tai silkkaa ajatusvirtaa: ”Matteus on yks, Johannes toinen, menevät hymyillen metsää päin” (Hoida puut).
Daven lisäksi mukana ovat basisti Hannu Kilkki ja rumpali Kuja Salmi, eli riisutusti mennään. Levy on rento, mutta kuitenkin kaikkea muuta kuin nopeasti huitaistun oloinen. Sovitukset ovat harkittuja, albumin rytmitys toimii hienosti ja bändi soi lämpimänä.
Tyylillisesti albumi on mukavasti tasapainossa. Usein mennään rempseiden, yksinkertaisten rallien ja rentojen leirinuotiorämpytysten vietävänä, mutta vastapainona on myös Rakkaus ei ole sopivaa -kappaleen tyylisiä kaunokaisia. Albumin päättää pitkä ja kiehtova Nukuttaa-tuutulaulu, jonka meditatiiviseen lopukkeeseen on erittäin helppo nukahtaa. Se sulkee albumin kuin varkain täysin erilaisiin tunnelmiin kuin mistä lähdettiin liikkeelle.
