DOWN: Down II

Arvio julkaistu Soundissa 03/2002.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Downin esikoinen Nola (1995) möi yli puoli miljoonaa kappaletta käytännössä ilman promootiota, radiosoittoa ja keikkoja. Kolmetoista show'ta soitettiin, mutta eihän niillä hirvittävästi vaikutettu levyn myyntiin. Sana levisi fanilta toiselle, levy hankittiin ja se jätti jälkensä.

Arvio

DOWN
Down II
Elektra

Downin esikoinen Nola (1995) möi yli puoli miljoonaa kappaletta käytännössä ilman promootiota, radiosoittoa ja keikkoja. Kolmetoista show'ta soitettiin, mutta eihän niillä hirvittävästi vaikutettu levyn myyntiin. Sana levisi fanilta toiselle, levy hankittiin ja se jätti jälkensä. Panteran Philip Anselmo ja Corrosion Of Conformityn Pepper Keenan bändikavereineen ovat saaneet selvittää Downin kuulumisia miltei jokaisessa antamassaan haastattelussa yli kuuden vuoden ajan.

Pitkällisen ruikutuksen ja anelun jälkeen Down raahautui maaseudulle jumalanhylkäämän suon laitaan, latasi kaapit niin täyteen alkoholia ja purtavaa, ettei kenenkään tarvinnut poistua paikalta janon tai huikopalan kaipuun vuoksi, nukkui yläkerrassa, jamitteli alakerrassa ja teki levyn. Downin heput sanovat, että levy kirjoiteltiin ja äänitettiin 28 päivässä. Inspiraatiota, vaistoihin luottamista ja uskallusta. Ei pelkoa studiokuolemasta. Kunnioitettavaa.

Down II on jopa edeltäjäänsä hämyisämpi. Moniosaiset biisit rynkyttävät vahvasti Black Sabbath -vaikutteisina tai, kuten Pepper Keenan ilmaisee, innostuneena niistä bändeistä, jotka innostuivat Sabbathista. Down on niin rento yhtye, että sillä on varaa kuulostaa kovastikin Tony Iommin riffitehtaalta. Miehet tietävät sen itse ja todennäköisesti paskat välittävät kritiikistä. Downia tehdään täysin eri lähtökohdista kuin emobändejä Panteraa, COC:a, Crowbaria ja EyeHateGodia.

Down on jamittelua ja hauskanpitoa ilman kaupallisia paineita. Tämä mahdollistaa sellaiset ratkaisut, jotka virallisemmissa ympyröissä tuomittaisiin matkimiseksi. Intohimo ja hauskuus välittyvät levyltä loistavasti, mutta missään nimessä Down II ei leimaudu huumorilevyksi tai edes välinpitämättömästi tehdyksi. Kyllä tätä on tosissaan väännetty ja täydellä rakkaudella. Kiireetön ja huuruinen Stained Glass Cross vedetään tyylikkääksi boogieksi, Ghosts Along The Mississippi ja There's Something On My Side tuovat mieleen Troublen, Where I'm Goingilla puhuu paljas banjo ja Learn From This Mistakella ryömitellään rauhaisasti muuten vain.

Down II on niin aitoa tavaraa, että se lyö viimeisimmät Panterat, Crowbarit, ja Conformityt hävyttömän ylivoimaisesti. Teitä on kaivattu, äijät! 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa