Hyvän ja pahan taistelulle valjastetuilla heviaivoillani on vaikeuksia ymmärtää Jonsun ihmissuhdesanoituksia. Sikäli se keijupöly, josta Indica tällä levyllä lennähtää poispäin, olisi saattanut olla selkeämpää. Mutta ei rock-musiikissa jokaista riviä tarvitse ymmärtääkään. Tämä korostuu Indican tapauksessa, sillä bändissä on kummallista, kepeää mystisyyttä täysin sanoituksista riippumatta.
Akvaariolla Indica on keltainen. Hyväntuulinen, kevyt ja entistä popmaisempi. A Way Awayllä (2010) Indican vanhoja biisejä paisutettiin uusilla sovituksilla mahtailevammiksi ja tummemmiksi. Se puki bändiä, mutta silti Akvaariolla ja täysin erilaiset sanoitukset sisältävällä levyn englanninkielisellä versioilla, Shinella, on otettu päinvastainen, riisuttu ja valoisa linja. Ei hassumpi oivallus, sillä piano- ja kosketinvetoiset tunnelmoinnit ja hauskasti rockiksi poksahtavat menevämmät kappaleet myötäilevät oivallisesti Indican vahvuuksia. Silti kaiken keskipisteenä on Jonsun raikas ääni.
Vaikka uran kannalta onkin oikein kokeilla siipiä myös englanniksi, vertailussa Akvaario osoittautuu Shinea sävykkäämmäksi ja sielukkaammaksi siksi, että sanojen painotukset ovat vahvempia ja tunne välittyy toteavampaa Shinea jämäkämmin. Molemmilla versioilla Indica on kuitenkin kaunis, heleä ja välillä pippurinen.