Kansan syvien rivien viimeisen virallisen äänitorven elämänvaiheet ovat kaikkien tiedossa ja Irwinin kappaleet kuuluvat täkäläiseen kansanperinteeseen sukupolvesta toiseen. Silti kuva Antti Hammarbergin musiikista ja persoonasta on usein jäänyt pelkkien myyttien ja stereotypioiden varaan. Pelkästään näihin nojaten Timo Koivusalo sai aikaan oman Rentun ruusunsa, jota joku voisi elokuvaksikin kutsua.
Rooleja kansantaiteilijalle on siunaantunut lukuisia: unohdetun kansan ääni, paskat nakkaava suomalainen äijä, juoppo, elämänsä hallinnan kadottanut taiteilija, renttu, rakastava perheenisä ja niin edelleen. Mutta mikä oli Irwinin todellinen luonto? Hampparin elämäntarinan kertominen tuntuu olevan yksinomaan Vexi Salmen harteilla. Ei sillä, etteikö se olisi omalta osaltaan totta, mutta näkökulmaa se yksipuolistaa, vaikka Salmi tekstitti lähes kaikki Irwinin kappaleet ja oli tämän uskollinen luottomies.
Kunnollista elämäkertaa odotellessa toistaiseksi paras tapa hahmottaa Irwin Goodmanina tunnetun miehen tarina on tämä miltei koko uran paketoiva neljäntoista cd:n laatikko. Siltä käyvät ilmi kaikki tuotannon keskeiset vaikutteet (folk, saksalaistyyppiset schlaagerit, humppa, tango, iskelmä ja rock) sekä ilakoinnin, herravihan ja rempseän itsetehostuksen pyhään kolmiyhteyteen mahtuvat tekstien aiheet. Artistin elämäntarinan ja parodioinnin taakse on helppo haudata se kiistämätön tosiseikka, että Goodman oli parhaimmillaan taitava säveltäjä ja kappaleidensa ilmeikäs tulkitsija.
Kun nykypäivänä kritiikki tuntuu kärjistyvän levy-yhtiöiden toimintaan, voisi Goodmanin ja Salmen toiminnasta ottaa oppia. Rautaa taottiin, kun se oli kuuma. Syytteet plagioinnista vaiennettiin suunnattomalla itsetunnolla ja materiaalia tuotettiin markkinoille usein silkan pakon edessä. Jos ei luominen sujunut, kierrätettiin vanhaa. Vaikka Irwinin studioalbumit eivät sinällään ajateltuina ole mestariteoksia, mahtuu sekaan täyttä rapaa yllättävän vähän. Kun levyjä tuotettiin monesti kaksi vuodessa, tuo saavutus on käsittämätön.
Vain elämää on julkaistu sekä kahden cd:n best of -kokoelmana että 1980-luvun epävirallisia kasettijulkaisuja lukuun ottamatta koko uran kokoavana laatikkona. Lootan musiikillisesta sisällöstä ei jää nokan koputtamista. Siihen on paneuduttu juuri musiikkia itseään kunnioittavalla tarmolla. Olisipa energia riittänyt mukana tulevaan kirjaankin joka pursuaa raivostuttavaa toistoa ja kirjoitusvirheitä. Itse historiaosuus on jo aiemmin julkaistu erillisenä kirjasena ja se on kirjoitettu lähinnä levynkeräilijöille. Tässä yhteydessä jaarittelu painosten eroavaisuuksista on tyystin väärässä paikassa.
Puutteistaan huolimatta Vain elämää on paitsi kattava katsaus suomalaisesta kevyestä musiikista 1960-luvulta 1990-luvun alkuun saakka myös Suomen lähihistorian maanläheinen oppitunti.