Pesunkestäväksi jenkiksi Joe Bonamassa on vakaa valkoisen brittibluesin soihdunkantaja. Hän ei ole sitoutunut Claptonin tai Gary Mooren tekniikkaansa jämähtäneisiin esikuviin, vaan hakee energiansa ennemmin Rory Gallagherin lihaksikkaasta liveotteesta. Kotitantereellaan Danny Gattonin kisälli on enemmän Lonnie Mackin kuin Stevie Rayn kaltainen rokkaavan rhythm & bluesin runnoja. Bonamassa on myös sielukkaan vahvaääninen laulaja ilman maneerista kurkunkähinää.
The Ballad Of John Henry on kymmenes levytys, jolla Joe todistaa varmaotteista kieltenvenytystään. Hän hallitsee kitaran Kingien keskeiset otteet, mutta ei pelkistä kuvioitaan pastisseiksi tutuimmista mestareista. Hänellä on tuhti setti omia lauluja, joista jykevä nimikappale on ansaitusti kokkabiisinä. ”Feminiinistä” puoltaan Bonamassa tuo esiin karvaisemmilla covereilla, kuten Sam Brownin Stop tai Nina Simonen Feelin’ Good.
Tom Waits (Jockey Full Of Bourbon) jää ilman Marc Ribotin ainutlaatuista kitarajohdatusta ja Tony Joe White (As The Crow Flies) luontaista swamp-kaikua. Joe Bonamassa pitää lainat tyydyttävän omaperäisesti otteessaan, mutta menettää coverien vuoksi jotain omien biisikaavojensa voimasta, joka jää liikaakin tuimalinjaisen kitarasooloilun varaan.
