KAUKO RÖYHKÄ & NARTTU: Menneisyyden taikaa etsimässä 1980–1990

KAUKO RÖYHKÄ & NARTTU
Menneisyyden taikaa etsimässä 1980–1990
Warner

Narttu julkaisi 80-luvulla kymmenisen täyspitkää levyä ja muutaman minialbumin. Se on huikea määrä. Kokoelmia samalta ajanjaksolta on kertynyt suunnilleen yhtä paljon. Sekin on huikaiseva määrä. Tällä kahden cd:n kokoelmalla on ainakin eniten biisejä, 42 kappaletta. Kansivihkosen Narttu-miesten tarinat ovat virkistävää luettavaa, koska tekijät uskaltavat arvioida tekemisiään harvinaisen avoimesti.

Narttu oli hämmästyttävän amerikkalaistyylinen bändi. Kotimaisia tai edes brittiläisiä vertailukohtia musiikista ei juuri löydy. ”Parempi kuin Dire Straits!” joku lohkaisi vuonna 1985, eikä näsäviisaaksi tarkoitettu kommentti ole välttämättä niin kaukaa haettu. Narttu oli nimittäin aina bluespohjainen bändi, joka toteutti lauluntekijänsä tuotoksia. Lopputulos on edelleen veikeää kuultavaa, sillä Röyhkän biisit ovat härmäläisyydestä vapaita, osin geometrisen kulmikkaitakin sävellyksiä, joita maailmanluokan bändi ryydittää milloin alkuaikojen vaihtoehtorockilla, latinorytmeillä tai vaikka soulilla. Bändi tuntuu tekevän ihan mitä se haluaa jo Uusia tansseja -levyn (1981) aikaan.

Riku Mattilan aikainen (1980–1985) Narttu on letkeimmillään maineensa ve­roinen, eli parasta Narttua. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että lauluntekijänä ja tekstittäjänä Röyhkä teki selkeästi parempia biisejä vuosien 1985 ja 1988 välillä. Paska kaupunki-, Talo meren rannalla- ja Mainostaulujen taakse –biisit ovat paljon terävämmästä kynästä lähtöisin kuin Onnenpäivä- tai Lauralle-levyjen (1983 ja 1984) materiaali.

Paha maa -mini-lp:n (1988) materiaali on syvyydessään ylivertaista ja sillä sukelletaan myös soitannollisesti syviin sfääreihin. Pikku hiljaa kuitenkin kappaleet ja sovitukset muodostuivat rasittavan itsetarkoituksellisiksi. Tuplan kymmenen viimeistä biisiä ja pari viimeistä vuotta olisivat voineet jäädä pois. Takavuosien kokoelma Kulta-aika (1986) on tässä suhteessa ehjempi kokonaisuus.