Jenkkibändin viides studioalbumi on jälleen loistava esimerkki siitä, miten hillittömällä luovuudella ja sekopäisellä asenteella saadaan aikaan jotakin merkittävää ja omaperäistä, vaikka ainekset eivät antaisi olettaa olevan tulossa mitään uutta. Pöriseviä surinakitaroita bluestyylillä soitettuna ja laiskaa, ahdistunutta laulamista. Onhan sellaista kuultu juuri tältäkin levy-yhtiöltä vuosikymmeniä melko tylsästi.
King Tuff tekee urbaania jytäbluesiaan sen verran ennakkoluulottomalla otteella, että asetelma kääntyy päälaelleen. Tietysti yksi tärkeä osatekijä onnistumisessa ovat loistavat biisit ja oivaltavat, tarttuvat riffit. Bändille ei riitä, että soundi on kekseliäs ja omaperäinen, mitä se todellakin on. Salaisuus piilee myös siinä, että yhtye liikkuu sujuvasti tyylilajinsa äärilaidasta toiseen. Neljäntoista kappaleen paketti ei ryhdy puuduttamaan missään vaiheessa.
Eihän tämäkään bändi (onneksi) nykyaikaan kurottele, vaan helposti luulisi musiikin olevan peräisin 1970-luvun alun jälkihippeilyajalta. Tosin silloin ei näin hauskasti osattu venkoilla.
