Aavikon Monopolya aikani kuunneltuani halusin ennen kaikkea palata kolmen kappaleen pariin. Näistä kaksi, Go And Know ja Superdeep Borehole, olivat myös markkinakoneiston singlevalintoja.
Useimpien fanittamieni yhtyeiden kohdalla innostun enemmän joko pelkästään levykokonaisuudesta tai erityisesti sen vaikeammin omaksuttavista osista. Aavikon rooli omassa kuuntelu-universumissani on kuitenkin olla viihteellinen ja nostalginen, eikä sellaisten yhtyeiden musiikkia turhaan analysoida.
Toki se kolmas kappale oli Volt Age, joka 5/4-tahtilajisena olisikin tässä kokonaisuudessa varmasti se vaikea pala. Sekin on kuitenkin ”we play, you dance” -ideologiaan vain sopivan nyrjähtänyt twisti. Tanssittavuuden kustannuksella ei leikitä.
Koska Aavikko oli hipsteriä ennen hipstereitä, sen ei tarvitse elää ajassa. Soundiaan se on ehkä modernisoinut hiljalleen, ja Monopolylla suuntaus on jo selvästi havaittavissa. Varhaisten konsolipelien maailmasta ja estetiikasta ei silti olla vieläkään kovin kaukana.
Vaikka kaikki Monopolyn kappaleet eivät olekaan puhtaita täysosumia, jokainen niistä erottuu edukseen. Näitä levyjä kuunnellaan kun monet muut ovat jo unohtuneet.
