Levyarvio: Kieli- ja tuokiokuvat ovat kuin runoja – Kielo Kärkkäisen levy koukuttaa

Kielo Kärkkäinen
Keitä me olemme
Texicalli

On virkistävää kuulla kaunista ja syvällistä musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on juuri nyt muodikasta. Joku voi määritellä Kielo Kärkkäisen musiikin folkiksi, joku toinen laulelmaksi, kolmas panee merkille ajoittaisen jazzillisuuden. Monet julkaisukiertueen konserteista soitettiin kirjastoissa, mikä onkin sangen luontevaa, koska runouden rooli on levyllä niin keskeinen. Sanoitusten kieli- ja tuokiokuviin jää mielellään viipyilemään.

Kun kesällä kuulin levyn hienosti pelkistetyn nimikappaleen ensimmäisen kerran, en voinut olla ajattelematta Joni Mitchelliä. Toinen ilmeinen vertailukohta on Joan Baez, miksei myös Violeta Parra tai Emma Salokoski. Kielon liittää mainittuihin taiteilijoihin tulkinnan keskittyneisyys ja kyky luoda tavattoman intiimi ilmapiiri. Kiitokset ja kehut ansaitsee myös taustaryhmä, johon kuuluvat pianisti Arto Piispanen, kitaristit Tuomas Luukkonen ja Antti Hyartt, laulajat Ville Leinonen ja Maija Halme sekä suomalaisen jazzin ehkäpä aliarvostetuin saksofonisti Sami Sippola.

Sovitukset on merkitty koko joukkueen nimiin ja kuulostaakin siltä, että laulut ovat saaneet muotonsa vähitellen ja pakottamatta. Kielon pari vuotta sitten ilmestyneellä Tule-albumilla kuultiin myös rumpuja ja bassoa, mutta nyt niitä ei huomaa kaipaavansa.