MARIANNE FAITHFULL: Kissin Time

Marianne Faithfullin debyyttisingle As Tears Go By ilmestyi keväällä 1964. Toinen hänen laulajanuransa kulminaatiopiste on 15 vuotta myöhemmin julkaistu Broken English -albumi. Nykyisin uuden Marianne Faithfull -levyn ilmestyessä suurin osa kiinnostuksesta on peräisin hänen värikkäästä henkilöhistoriastaan.

Vasta 17-vuotias Marianne Faithfull pääsi sisään 60-luvun pahamaineisimpiin rock-piireihin satuttuaan samoihin bileisiin The Rolling Stones -tuottaja Andrew Loog Oldhamin kanssa. Vaikka Jagger-Richard -parin kirjoittama As Tears Go By -balladi nousi Britannian singlelistan kärkikymmenikköön, Faithfull tunnettiin senkin jälkeen pikemmin Mick Jaggerin uhkeana tyttöystävänä kuin muista ansioistaan. Brittiläisen tabloidilehdistön erikoisvalvonnassa ollut suhde päättyi vuonna 1969. Epätoivoinen Faithfull yritti itsemurhaa Australiassa, jossa Jagger oli kuvaamassa Ned Kelly -leffaa, makasi viikon koomassa ja vetäytyi julkisuudesta. Seuraavat vuodet Marianne Faithfull vietti huumekoukussa ja huonossa seurassa.

Parin hapuilevan yrityksen jälkeen Marianne Faithfull levytti albumin, josta useimmat musadiggarit hänet edelleen tuntevat. 1979 ilmestyneellä Broken English -levyllä Faithfullin tulkinnoista oli kadonnut kaikki tyttömäinen viattomuus. Hänen äänensä soi karheana ja tummana, selvästi alemmassa rekisterissä kuin aiemmilla levytyksillään. Siitä lähtien Marianne Faithfull on julkaissut taiteelliselta tasoltaan vaihtelevia levyjä yhtä vaihtelevin väliajoin.

Kissin Time -levyllä laulava 55-vuotias kaiken kokenut naishenkilö, jonka äänen liiat ranskalaiset savukkeet ovat raastaneet rikki, voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Mutta hän on yksi aikamme suurista pop-ikoneista. Se pakottaa kuuntelemaan albumin uudelleen ja uudelleen, vaikka jotain on vialla. Kissin Time ei yksinkertaisesti kuulosta kovin vahvalta kokonaisuudelta.

Kyseessä on kuitenkin odotetuin Marianne Faithfull -albumi vuosikausiin, sillä tällä kertaa hänen yhteistyökumppaneitaan ovat muun muassa entinen The Smashing Pumpkins -mies Billy Corgan, Beck, Pulp sekä Blur. Kuten usein käy, levyn materiaali vaikuttaa siltä, että vierailijat eivät ole malttaneet luovuttaa luovuutensa kauneimpia kukkia muiden levytettäväksi, vaan tyytyvät kouluarvosanalla korkeintaan välttävään aineistoon. Ainoastaan Beckin tälle levylle kirjoittama country-kaunokki Like Being Born sekä folk-henkiseltä Mutations-albumilta lainattu Nobody's Fault sopivat täydellisesti Faithfullin tulkittavaksi ja etenkin kuulostavat siltä, että niiden levyttämiseen on olemassa muukin syy kuin novelty-arvo. Kolmas Beck-sävelmä Sex With Strangers onkin sitten halvasti funkkaavaa space-electronicaa, joka olisi istunut paremmin miehen omalle Midnite Vultures -albumille kuin Faithfullin puhelaulamaksi.

Muutoinkin liian monesta levyn kappaleesta jää päällimmäiseksi olo, että projektissa on menty aidan yli siitä, missä se on matalin. Billy Corgan -yhteistyöt I'm On Fire ja Wherever I Go (Nobody's Faultin lisäksi ainoa kappale, johon Faithfull ei ole kirjoittanut tekstiä) vaikuttavat yksinkertaisesti keskeneräisiltä, kuten myös Jarvis Cockerin ja kumppaneiden Sliding Through Life On Charm. Lyön vetoa, että Pulp ei mistään hinnasta päästäisi omalle levylleen tällä tavalla, näin tylsästi ja mielikuvituksettomasti, toteutettua kappaletta. Blur puolestaan on laittanut Marianne Faithfullin laulamaan 13-albumilta ylitse jääneen blues-mutantin, jonka gospel-nostatuksissa Damon Albarnin ja Faithfullin äänet soivat upeasti yhteen. Kaikki edelliset esimerkit ovat oikeutettavissa halulla saada aikaan hedelmällinen sukupolvien välinen kohtaaminen. Sen sijaan Eurythmics-hörhö Dave Stewartin kanssa toteutetun Song For Nico -biisin selittäminen on vaikeampi tapaus. Nostalginen valokuva vuodesta 1966, jolloin kaikki oli hyvin ja Lontoo svengasi, maistuu ällöä kertosäettä myöten tilaustyöltä maailman kaikille golden oldies -radioille.

Kissin Time -albumin yleisilme jää kovin hajanaiseksi. Edes Marianne Faithfullin ääni ja olemus eivät riitä luomaan vaikutelmaa johdonmukaisesta ja järkevästä kollaboraatio-kokoelmasta. Tälle levylle olisi ehdottomasti tarvittu autoritäärinen ja näkemyksellinen tuottaja. Pari unohtumatonta biisiäkään ei olisi ollut pahitteeksi.