Kun Mogwai esitteli hiljan uudelleen julkaistun Young Team -albumin (1997), sen Bluria rienaavat t-paidat olivat ajanmukaisempia kuin skotlantilaisyhtyeen musiikki, joka on kaikessa komeudessaankin tärkeilevää ja vakavaa, aivan kuten uskollinen yleisökin. Nelikko jatkoi dynamiikan mahdollisuuksien ja tekstuurien tutkimista ja ikään kuin jatkoi Slintin ja My Bloody Valentinen kaltaisten edeltäjien työtä.
Muiden vahvalle pohjatyölle oli antoisaa valaa, ja hienoja hetkiä seurasi vielä Ten Rapid -singlekokoelman (1997) jälkeenkin, mutta on kyseenalaista, päästiinkö puusta pitkälle. Miltei äkkiarvaamatta pehmeämpiin kudoksiin ja matalampiin valleihin suuntautunut Mogwai keskittyy The Hawk Is Howlingilla aparaattinsa hienosäätöön ja kosmeettisen vaihtelevuuden laskelmoimiseen. Samalla se kieltäytyy irrottamasta otettaan kaikista niistä länsimaisen populaarimusiikin kivijaloista, jotka eniten rajoittavat sen kasvua.
Mogwain projekti saatettiin loppuun aikapäivää sitten. Sen vuosikymmen takaperin välttelevä ja utuinen kulma on ristivalotettu monesta suunnasta, ja omaleimainen äänijälki on paljastunut pakkopaidaksi. Jos ihmettelet, mitä ihmettä se mahtailevasti nimetty ”postrock” on, tutustu edellä mainittuihin levyihin. Niiden ansiot ylittävät kaiken edellä esitetyn kritiikin kiitettävästi.
