OCEAN COLOUR SCENE: Mechanical Wonder

En omista ennestään yhtään Ocean Colour Scenen levyä, joten lähestyn 10-vuotiaan birminghamilaiskvartetin viidettä työtä puhtaalta pöydältä. Mielenkiinnolla olen lukenut brittilehtien "on tämä nyt vähän vaisu näin kovalta ryhmältä"-tyyppisiä arvioita aiheesta. Kuunneltuani Mechanical Wonderia viitisentoista kertaa levyyn mitenkään kyllästymättä, en voi kuin päätellä, että musiikki on hyvää ja että siinä on syvyyttä.
Kun puhutaan täysin 60/70-luvun psykedeliasta ammentavasta poprockista, homman voi helposti teilata retrona, mutta jotenkin tästä ei jää pastissin makua. Veteen piirrettyjä viivojahan nämä tietysti ovat. Väitän kuitenkin, että OCS kyntää valitsemaansa tyylisarkaa tosissaan, ja se on eri asia kuin vetinen nostalgian tavoittelu. Vaikka laulut operoivat samassa tyylissä, ne ovat kaikki oikeasti omia ja eri sävelmiä, ja hyviä sellaisia. Yksityiskohtia on vaalittu: hienojen rakenne/soundiratkaisujen runsaus hurmaa. Ja vaikka tekstit paikoin tarkassa kuuntelussa paljastuvat yllättävän kirkasotsaisiksi, kokonaisuudessa on jotain aikuisesti kypsää eikä mitään teennäistä. Naiiviudet häipyvät Simon Fowlerin miehekkäästi herkkään ja ilmaisukykyiseen lauluun, joka ujostelematta seisoo sanottavansa takana. Diggaan suuresti sitä, että rock-bändi uskaltaa rokkaamisen sijaan keskittyä täysillä kauniisiin lauluihin, jotka ovat useammin sukua Nick Drakelle kuin The Wholle. Viimemainittu innoittaja kuuluu selvästi vain vauhdikkaammissa In My Fieldissä ja Can't Get Back To The Basslinessa.
Levyn erittäin sävykkäässä soinnissa on todellinen bändifiilis. Mike Talbotin monipuoliset koko ajan läsnäolevat koskettimet ja ajoittain kuullut, maulla sovitetut jouset nivoutuvat saumattomasti kokonaisuuteen.