PETER GABRIEL: 1

PETER GABRIEL
1
Virgin

YHTEISARVIO:
Peter Gabriel: 1
Peter Gabriel: 2
Peter Gabriel: 3
Peter Gabriel: 4
Peter Gabriel: So
Peter Gabriel: Us
Peter Gabriel: Plays Live – Highlights
Peter Gabriel: Passion
Peter Gabriel: Birdy
Peter Gabriel: Shaking The Tree

Useat luulivat Peter Gabrielin seonneen miehen kesällä 1975 erotessa Genesiksestä. Näin neljännesvuosisadan päästä on jälki- ja näsäviisaasti helppo todeta, ettei niin suinkaan ollut: kun englantilaislaulajan toistaiseksi uusin varsinainen oma levy Us ilmestyi syksyllä 1992, oli soolosuksee sekä taiteellisesti että kaupallisesti melkoinen. Kehuja ja palkintoja sateli säännöllisesti sekä musiikista että sen palvelukseen valjastetuista videoista, ja soolojen globaali myynti kolkutteli 20 miljoonan kappaleen rajaa.

Jo Gabrielin ensimmäinen albumi teki helmikuussa 1977 selväksi, miksi hänen ja Genesiksen oli pakko lähteä eri suuntiin. Siinä missä vuoden 1974 Lamb Lies Down on Broadway vielä natisten kesti niin yhtyeen arkkiprogeisen ilmaisun kuin Gabrielin enenevässä määrin dystooppisen ulosannin painonkin, ei 1 todellakaan edusta suuntaa, jonka Tony Banks, Phil Collins, Steve Hackett ja Mike Rutherford olisivat allekirjoittaneet. 1 on paitsi jakomielinen tutkielma vieraantumisesta, myös yksi rockhistorian jääräpäisimmistä debyyteistä. Keikkasetissä levyltä pysyivät pitkään upea Here Comes the Flood ja pirteä Solsbury Hill – yksi harvoista seitsemään menevistä radiohiteistä. Omintakeinen 1 loi myös ennakkotapauksen siitä kulmikkuuden estetiikasta, joka leimasi Gabrielin tuotantoa aina 80-luvun puoliväliin asti.

Kesäkuussa 1978 julkaistu 2 on Gabrielin sooloista toistaiseksi mehuttomin, ja sitä kautta helpoimmin sivuutettava. Biisiaines koostuu osin esikoisen aikana demotusta materialista, joten välityön makua leijui ilmassa. Tilannetta ei parantanut media, joka punkrockin nousun kiimassa käsitteli Gabrieliä lajitovereineen kovakouraisesti. Osin kritiikit osuivat oikeaan, sillä mitään varsinaisen unohtumatonta albumilta ei On the Airin ja eteerisen Exposuren ohella löydy. Jo Gabrielin esikoisella kitaroinut Robert Fripp tuplasi kiekolla tuottajana, ja kertoi myöhemmin paikoin kryptiseen tyyliinsä, että hänen oma levynsä Exposure sekä 2 ja Daryl Hallille tuotettu Sacred Songs muodostavat trilogian.

Mutta seuraavaksi räjähti: Robbe-Grillet’n ja Beckettin kirjallisen tuotannon musiikillisesta vastineesta käyvä 3 ilmestyi toukokuussa 1980 ja otti luulot pois epäilijöiltä. Samaan aikaan, kun esimerkiksi Genesis väänsi onttoa Dukea ja David Bowie rajua Scary Monstersia, loikkasi Gabrielin ilkeä levy alueelle, jossa ei Peter Hammillin ja Van der Graaf Generatorin ohella juuri muita ollut nähty. Pelkkää asiaa sisältävä 3 on yksi rockin tasapainoisimmista albumeista, ja ensimmäinen kunnon aihetodiste tekijänsä kyvyistä. Biiseistä mainittakoon Intruder, No Self Control, I Don’t Remember, Games Without Frontiers sekä Biko, soittajista puolestaan puheet skismoista taivaan tuuliin paukuttava Phil Collins, vibrafonilla ja marimballa äänikuvaa ratkaisevasti muovaava Morris Pert, Stick-nimisen instrumentin massoille esittelevä Tony Levin sekä Paul Weller ja Kate Bush.

Syyskuussa 1982 maailmalle esitelty 4 jatkoi osin edeltäjänsä nihilistisillä äänellisillä linjoilla, mutta vilkuili toisinaan Gabrielin tuotantoon sittemmin kovasti vaikuttaneen etnisen sävelkielen puolelle. Sanoittajana mies oli toistaiseksi parhaimmillaan juuri tämän albumin aikaan, ja sinkuksi lohkottu Shock the Monkey aloitti voitokkaiden videoiden sarjan. Huippubiisejä ovat edellämainitun ohella petollisen levollinen San Jacinto ja Gabrielin omituista funk-näkemystä jalostavat I Have the Touch sekä Kiss of Life. Matkan varrella vakiintuneen perusbändin (Levin, kosketinsoittaja Larry Fast, kitaristi David Rhodes, rumpali Jerry Marotta) vahvistuksena kuullaan tällä kertaa muun muassa Peter Hammillin vokaaleja.

Toukokuussa 1986 julkaistu So ei ollut läheskään niin Kafkaa kuin yksikään edeltäjistään, ja tauollekin löytyi selitys: Gabriel oli laittanut pystyyn paitsi Real World -studiokompleksin, myös samaa nimeä kantavan levy-yhtiön. Äänitysten aikana 36 vuotta täyttänyt artisti lähestyi teksteissään maanpintaa, mutta antoi musiikin jatkaa vapaasti rajojensa etsimistä. Siinä missä megahiteiksi noussut nelisarja Sledgehammer-Don’t Give Up-Big Time-In Your Eyes takasi miehelle loppuiäksi taloudellisen riippumattomuuden, oli haastettakin tarjolla muun muassa pelottavan We Do What We’re Toldin muodossa. Marottan paikan vei tämän levyn myötä Manu Katché, ja vieraiden tähdistöstä löytyvät Stewart Copeland, Bill Laswell, Youssou N’Dour, Laurie Anderson sekä Don’t Give Upilla duetoiva Kate Bush. Syystä tai toisesta uudelleenjulkaisun biisijärjestystä on rukattu: alunperin viidentenä sijainnut In Your Eyes on tuupattu viimeiseksi.

Jos ja kun Lontoon Millennium Dome -juhlaan valmistellun musiikkiteatteriesityksen soundtrackiksi äänitettyä OVOa (2000) ei lasketa varsinaiseksi Gabriel-albumiksi, on syyskuussa 1992 ilmestynyt Us edelleen miehen tuorein studiotuotos. Stingin ja Bonon tavoin useiden hyväntekeväisyyshankkeidensa kautta jo hyvinkin poliittiseksi artistiksi laskettava mies tarttui albumin teksteissä entistäkin selvemmin ihmissuhdeasioihin, ja käänsi täten selkänsä alkuaikojensa soolotuotannon eskapistisille virtauksille. Monisävyisen levyn parasta antia ovat jyrkkä Digging in the Dirt, suurieleinen Secret World sekä kaihoisa Love to Be Loved. Edellislevyn tavoin tuottajan vastuun kantoi Daniel Lanois, ja pitkä vieraslista kätki sisälleen väkeä Sinead O’Connorista William Orbitin kautta John Paul Jonesiin. Erikseen kestää mainita, että upea Tony Levin on ainoa soittaja, joka esiintyy jokaisella Gabrielin niin studiossa kuin keikallakin äänitetyistä soololevyistä.

Kaikkiaan Peter Gabrielin levyjä julkaistiin nyt uudelleen yhdenmukaisena sarjana kymmenen kappaletta. Alkupään kohdalla paketeissa on bonuksena useita valaisevia kuvia ja muutamia lehtileikkeitä. Tässä arvioitu studiolevyjen corpus täydentyy konserttitallenteella Plays Live – Highlights (1983), kokoelmalla Shaking the Tree (1990) sekä soundtrackeillä Birdy (1985) ja Passion (1989). Näistä huomattavimmat ovat Plays Live, josta tosin kannattaa etsiä käsiinsä koko vanhan tuplavinyylin kattava cd-versio sekä Martin Scorsesen tilaama koskettava Passion, jolla Gabriel todistaa hallitsevansa rockin ja maailmanmusiikin risteyttämisen suvereenisti.