RAULI BADDING SOMERJOKI: Iso lemmen pala – Badding laulaa Elvistä

Nostalgia on yleensä minulle vaikea pala, mutta Badding-vainaan kohdalla nieleminen on kummallisen helppoa, vaikka Elvis hänen esittämänään oli jo tekohetkellä häpeilemätöntä nostalgiaa. Siitä vaan ei mihinkään pääse, että Raulissa kiteytyy suomalaisen rokkaamisen naiiviudessaan armottoman vilpitön teini-ikä ainutlaatuisella tavalla. Kenessä muussa vereslihainen epävarmuus, uhmakas into ja vaistomainen musikaalisuus yhtyvät yhtä korkealla jännitteellä? Niin, ei tule mieleen minullakaan.

Vaikka levyn konsepti on kaupallisuudessaan nerokas, on sille musiikillisiakin perusteita. Badding oli kova Elvis-fani ja tämä levy esittelee hyvin "Kuninkaan" vaikutuksen hänen tyyliinsä. Kokonaisuus on luonteva.

Sitä paitsi Iso lemmen pala tarjoaa tähden tunteikkaan, yhtaikaa sekä elämää suuremman että juuri elämän kokoisen, laulun ohella paljon muitakin herkkuja, kuten Antero Jakoilan, Albert Järvisen ja Nono Söderbergin (70-luvun äänityksissä, joita on valtaosa) sekä Esa Pulliaisen ja Hans Etholenin (80-luku) läskitöntä kitarointia, huikeita taustaköörejä ja mainioita lyriikkojen suomennoksia varsinkin Jarkko Laineen, Hectorin ja Raulin itsensä toimesta. Kun Badding laulaa Antaudu, Rakkain/Surrenderissa uljaasti väristäen "huulet vain kun yhteen pannaan", taustakuoro huokailee "pannaan, pannaan…"

Oi kuu/Blue Moon saa kaksi hyvin erilaista, mutta toimivaa luentaa. Ensimmäinen (1971) on hämyisen herkkä, toinen (1974) doo-woppaa hillittömästi. Myös Raulin itsensä kynäilemän Valojen tuplaversiointi on perusteltu. Englanninkielinen versio lähetettiin Presleylle siinä toivossa, että hän levyttäisi sen. Tietenkin turhaan, vaikka herkkä balladi olisi hyvin sopinut hänelle. Mun sormuksein live-esitys ensimmäisestä Ruisrockista olisi kömpelössä löpsyydessään ja onnettomine saundeineen ollut viisaampaa jättää edelleen julkaisematta. Tuota mokaa lukuunottamatta Isossa lemmen palassa on kovemmankin sydämen sulattavaa tenhoa.