”Don’t call it a comeback!” pyytää Robbie Williams kahdeksannen albuminsa Last Days Of Disco -raidalla. Kutsunpas, koska juuri siitä Trevor Hornin tuottamalla levyllä on kyse. Tai ainakin yrityksestä, johon EMI on valjastanut kaiken kapasiteettinsa Rudebox-albumin (2006) kalliiksi tulleen hulluttelun jälkeen.
Kuin toisiinsa sopimattomista paloista koottu Bodies tuntui oudolta valinnalta albumin ensimmäiseksi singleksi. Se toi mieleen enemmän Ian Brownin sympaattiset kyhäelmät kuin tosissaan paluuta yrittävän supertähden. Toisena tärppinä julkaistaan vetelä You Know Me -balladi, joka sekin jää puolitiehen. Siinä onkin levyn ongelma pähkinänkuoressa – Angelsin tai Let Me Entertain Youn kaltaisia kaikkien popmusiikin ystävien puolustuksen läpäiseviä hittejä ei kolmentoista raidan joukosta löydy.
Levyn aloittava Morning Sun on moitteeton The Beatles -pastissi, jollaisia Robbie on ennenkin laulanut. Sitten ovat vuorossa singlet ja niiden jälkeen valikoima Pet Shop Boysilta kuulostavia popbiisejä ja balladeja, jotka eivät lähde lentoon.
Jotta levy jättäisi hyvän mielen, sen loppuun on laitettu katkelma Morning Sunista. Reilun 50 minuutin jälkeen albumi on ohi ja kuulijan olo kuin huonosti valitun karkkipussin jälkeen. Tuleehan se syötyä, mutta melkein koko ajan harmittaa.
Vaikka Reality Killed The Video Star -levyllä kaikki on viimeisen päälle suunniteltua ja toteutettua, se ei viihdytä eikä vakuuta. Surullisinta asiassa on, että entisellä Take That -tanssijalla ei tunnu olevan minkäänlaista otetta omasta urastaan.
