THERAPY?: Shameless

Vanhan suosikkibändin arvioiminen on aina hieman skitsofreenistä touhua. Vaikkei Therapy? aivan terävimpään kärkeen omalla listallani ikinä yltänytkään, tuli eritoten Troublegum- ja Infernal Love -levyjen aikaan bändiä kuunneltua erittäin paljon. Molemmat pitkäsoitot, myös aikanaan pahasti lytätty jälkimmäinen, ovat kestäneet ajan rattaan pyörteitä vallan hyvin ja niiden pariin tuleekin palattua tämän tästä.
2000-luvulle bändi ei aivan kolhuitta selvinnyt. Vuoden 1998 Semi-Detached oli valitettava floppi, jota luonnollisesti seurasivat potkut isolta levy-yhtiöltä ja suuren yleisön mielenkiinnon täydellinen lopahtaminen. Viimevuotinen kokoelma hieman ravisteli vanhoja faneja muistelemaan kuinka kovasta bändistä olikaan kyse, mutta vanhaan lataukseen ei taida paluuta enää olla. Yhden asian yhtye hallitsee yhä loistavasti: harvoin kuulee yhtä maukasta särökitarointia kuin Therapylla. Voisivat nuoret pomppumetallistit ottaa siinä suhteessa äijistä mallia.
Purentaa Therapysta toki ilman hampaitakin löytyy. Ramones-henkinen ensisinkku Gimme Back My Brain potkii tyylipuhtaan aivottomasti ja lauseesta "I'm sick and tired of going nowhere" voinee päätellä mitä mieltä pääjehu Andy Cairns on takavuosien hitistään. Grungen suurina vuosina maineensa luoneen Jack Endinon (Nirvana, Afghan Whigs ym.) tuottamalta levyltä ei satiirista I Am The Money -biisiä lukuunottamatta varsinaisia piikkejä suuntaan tai toiseen löydy. Periaatteessa kaikki palikat ovat kohdallaan, mutta entisaikojen tarttuva meininki puuttuu. Kumpi sitten lienee enemmän vanhentunut, minä vai Andy Cairns?