TOM WAITS: Mule Variations

TOM WAITS
Mule Variations
Epitaph

Voi miten mestarin poissaollessa niin useat singer/songwriterit ovatkin päässeet pomppimaan pöydille. Kuinka perkeleessä sitä taas onkaan näin pitkään pärjätty ilman Tomppaa ja hänen karrelle korventunutta ääntään? Dead Man Walking – ja The End Of Violence -soundtrackit lievittivät vieroitusta hieman, mutta nyt asiat palaavat ennalleen kun rikkihappoa kulauttaneelta chansonlaulajalta kuulostava Tom Waits koikkelehtii takaisin harmoonin ääreen ja potkaisee vaakakupit oikeaan asentoon. Monitahoisen rujo Mule Variations on seitsemän vuoden takaisen kirskuvan Bone Machinen jälkeläinen; albumi jollaisen tekemisestä jokainen musiikintekijä uneksii.

Kuusitoistabiisisen levyn kulmakivinä jököttää Waitsin kaksi leipäheittotyyliä: jyräävän vastustamattomat bändibiisit (Big In Japan, Cold Water, Come On Up To The House) ja riipaisevan elegiset balladit (Hold On, Pony, Georgia Lee). Mausteena on muun muassa kaikkia uteliaan runkuista naapureista kärsimään joutuneita puhutteleva What's He Building? ja Born To Choose -hyväntekeväisyyslevyllä 1993 ensi kertaa kuultu juoppohullu Filipino Box Spring Hog.

Tomin uudella on viljalti "maata, matoja ja misääriä", mutta toki myös erinomaisia muusikoita. Kolmen ikiluottomiehen (Marc Ribot, Greg Cohen, Ralph Carney) ohessa Mule Variationsilla kuullaan esimerkiksi Joe Gorea ja Larry Tayloria. Avausraidalla päällikköä peesaa Carneylla vahvistettu Primus. Ainoa pikku moitteenmuren, jonka tarunhohtoisen jutunkertojan uusimpaan tulemiseen voi liittää, on albumin mitta. Jos vaikkapa Lowside Of The Roadin, Black Market Babyn, Eyeball Kidin ja Chocolate Jesusin olisi vetänyt pari kertaa kölin alta, Mule Variations olisi jopa Rain Dogsin mittainen mestariteos.