WILLIE NELSON: The Great Divide

Yli 200 albumin, tuhansien keikkojen ja lukuisien kuolemattomien laulujen tekijä Willie Nelson on 68-vuotiaana amerikkalainen ikoni hyvästä syystä. Vastikään elämäkertansa julkaisseella lettipäällä on faneja yhtä paljon pop-, rock-, blues- ja jazz-piireissä kuin alkuperäisessä country-yleisössään.

Silti levy-yhtiö kokee, että Willien täytyy tehdä tällaisia crossover-kiekkoja. Pitänee saada vielä muutama miljoona levynostaja lisää. The Great Dividea ei voi sanoa täysin paskaksi levyksi eikä vieraitakaan (Kid Rock, Lee Ann Womack, Sheryl Crow, Rob Thomas, Bonnie Raitt) varsinaisesti pääse moittimaan. "Sattumoisin" Grammyn voittaneen Matt Serleticin suurisuuntainen pop-tuotanto vain ei kirkasta Willien nimenomaan väärentämättömällä maanläheisyydellään hurmaavaa karismaa, vaan hautaa sen äärilaskelmoituun radiosaundiin. Ainutlaatuinen tekijä ja aika hienot laulutkin saadaan kuulostamaan ärsyttävän keskinkertaisilta virittämällä kokonaisuus maksimisielukkuuden sijaan ensisijaisesti myymään. Moka kulminoituu kammottavan hosutussa tulkinnassa Cyndi Lauperin Time After Timestä.

Serleticin ja Bernie Taupinin Mendocino County Line tavoittelee Burt Bacharachin ja Jimmy Webbin klassikoita melko onnistuneesti. Mickey Newburyn Just Dropped In on oikeasti koskettava laulu. Mustalaisviulun koristama nimiraita on ainoa Nelsonin oma sävelmä ja paljonpuhuvasti levyn vähiten tuotettu. Päinvastaisella tuotannolla The Great Divide olisi voinut olla merkittävästi parempi levy.