73-vuotiasta Nelsonia, paljon kokenutta elämäntapaintiaania, ei parhaalla tahdollakaan voi luonnehtia laululintuseksi. Hän ja levyn tuottaja Ryan Adams osaavat kyllä urakoida levyjä nopeaan tahtiin ja niinpä kaikki eivät voi olla täysosumia. Adams on välillä vetänyt henkeä ja valjastanut lahjakkuutensa vanhemman virkaveljen käyttöön.
Hyvä niin, sillä vaikka Nelsonilla on ollut lusikkansa monenlaisissa sopissa, Adamsin ja hänen yhtyeensä mukanaolo antavat veteraanille uutta ilmettä ja särmää. Levyn avaavan Rainy Day Bluesin maisemissa Nelson on tallaillut aiemminkin, mutta sitä seuraava Fleetwood Macin nimiraita tuo mukaan rokkaavat kitarat, vaikka biisi perusteiltaan kaihoisaa poppia onkin. Adamsin kynäilemä haikea Blue Hotel istuu Willielle kuin nenä päähän, tunnelmaa tiivistetään mustanpuhuvalla taustakuorolla, jota osataan käyttää maukkaasti toisaallakin.
Totta kai lännen suuri ikoni on välillä päästettävä laukkaankin, siinä hyvänä keppihevosena toimii kuin räätälintyötä oleva We Don’t Run. Levyn todellinen yllätys on kuitenkin Grateful Deadin ohjelmistosta otettu Stella Blue, jossa kitarat möyryävät kuin Adamsin omilla levyillä ikään, mutta jonka ytimeksi on kuitenkin jätetty Nelsonille tyköistuva haikeus. Kun levyn vielä päättää niinkin moniin kertoihin veisattu virsi kuin Amazing Grace, johon on saatu reippaasti uutta ilmettä, voi vain todeta, että Adamsin parittaminen Nelsonin kumppaniksi on onnistunut veto.
