”The Beatles ei tarvinnut tietokoneita” – siinä yksi typerimmistä lauseista, millä luddiitit vastustavat teknologista kehitystä musiikissa. Perhana vieköön, aivan varmasti olisi Pro Tools pyörinyt studiossa, jos semmoinen olisi ollut saatavilla!
The Beatles jätti jee jee jeen taakseen heti, kun siihen pystyi. Jo yhtyeen loppuaikoina etenkin John Lennon ja Paul McCartney olivat kiinnostuneita myös sellaisesta kokeellisesta ja edistyksellisestä musiikista, mitä ei millään voinut lukea popiksi. Viime vuosina Macca on julkaissut elektronisia ja klassisen musiikin osastolle kuuluvia levyjä vähintään yhtä usein kuin popalbumeja.
New on Paul McCartneyn ensimmäinen omista popsävellyksistä koostuva kiekko yli kuuteen vuoteen. Sen tuottajiksi on kutsuttu George Martinin poika Giles, Glyn Johnsin poika Ethan, Mark Ronson sekä Paul Epworth. Kyse on siis selvästä statementista.
71-vuotiaasta Paul McCartneysta kirjoitettaessa ihastellaan usein hänen nuorekkuuttaan. Toki on kiva, että Sir Paul on yhä vetreässä kunnossa, mutta juuri pakotettu reippaus tekee New-levystä paikoin vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Mitä rokimpi ja ripeämpi raita, sitä turhanpäiväisemmäksi kelaukseksi musiikki alentuu.
Save Us -aloitus ei ärsytä pelkästään kammottavan kitarasoundin, vaan myös kiusallisen pinnistetyn meiningin ansiosta. Appreciate kokoaa yhteen niin paljon 1990-luvun pahimpia kliseitä, että hirvittää. Ainakaan tällaisella musiikilla McCartney ei tavoita sen paremmin suuria joukkoja kuin The Beatles -uskovaisiakaan.
Paljon paremmin onnistuvat sellaiset omaelämäkerralliset kappaleet kuin todella nätti On My Way To Work ja tässä seurassa demomaiselta kuulostava, kuin lonkalta laulettu Early Days. Ne ovat lämpimiä ja kestäviä lauluja.
Haluaisin todella kuulla Paul McCartneylta koko levyllisen avoimen nostalgisia, paljaita ja intiimejä lauluja. Tai sitten hän voisi työskennellä todellisten uuden ajan auteurien kanssa halpojen hittimaakarien sijaan.
