Aikamoinen seikkailu – Sweden Rock 2014 | 4.–7.6. Sölvesborg, Ruotsi

(Kuvat ja teksti: Marco Manzi)

Keskiviikko 4.6.

Tämän vuoden Sweden Rock oli aikamoista seikkailua. Aluksi oli vastassa junalakko Skånen seudulla juuri sopivasti tapahtuman aikaan. Lisäksi satoi ja paistoi. Kaiken huipuksi festarialueella sattui perjantaina putkirikko. Tuolloin alueella ei saatu juoksevaa vettä puoleen päivään.

Keskiviikko oli suhteellisen hiljainen. Norjalaisen Backstreet Girlsien show’n jälkeen oli vuorossa ensimmäinen yhtye, joka kiinnosti allekirjoittanutta − yhtye nimeltä Crowbar. Bändi veti show’n, jota heiltä osasi odottaa, ilman, että yleisö olisi ollut kovinkaan innoissaan. Keikasta sai joka tapauksessa hyvän festarivaihteen päälle.

Keskiviikkoillan ensimmäinen kohokohta oli tietysti Paul Dianno vs. Blaze Bailey. Olisi ollut varsin mielenkiintoista nähdä, että se olisivat vaihdelleet vuoroja keikan aikana, mutta entiset Iron Maiden -kaverit vetivät omat settinsä. Bailey veti omalla show’llaan pitemmän korren helposti. Diannon aikana oli havaittavissa, että yleisö teki lähtöä.

Queensryche ei ole koskaan lukeutunut henkilökohtaisiin suosikkiyhtyeisiini. Se täytyy kuitenkin todeta, että Todd La Torren versio bändistä veti todella hyvän keikan, vaikka vettä tuli kaatamalla. Setti oli mielenkiintoinen. Mukana oli materiaalia ensimmäiseltä ep:ltä aina Empire-levyyn asti.

Tietysti uusimman La Torren laulaman levyn biisit olivat vahvasti mukana setissä. Encoressa bändi veti varsinaisen hittikalvalkadin ja lopetti Take Hold Of The Flame -kappaleeseen. Yleisö ei todellakaan kaivannut entistä Queensryche-laulajaa.

Päivän aikana törmäsin kaveriin nimeltä Roger Tullgren, joka elää sosiaaliturvan varassa heavy metal -riippuvuuden takia.

Torstai 5.6.

Entinen Ozzy Osbournen ja Badlandsin kitaristi Jake E. Lee heitti pari päivää aikaisemmin todella hyvän keikan Helsingissä. Sweden Rockissa mies asteli päivän ensimmäisenä esiintyjänä lavalle, mutta keikka ei mennyt toivotulla tavalla.

Hankalat tekniset ongelmat lyhensivät soittoaikaa rutkasti. Joka tapauksessa Jake E. Lee ehti sentään soittaa muun muassa Ultimate SininBark At The Moonin ja Badlandsin biisejä. Jokaisella meistä voi olla huonompia päiviä.

Tanskalaisella Pretty Maidsilla meni sentään paremmin. Bändin keikka päälavalla oli hyvin energinen ja pirteä. Tanskan hardrockareiden settiin oli myös ujutettu John Sykes -cover Please Don’t Leave Me.

Konsertin jälkeen oli vuorossa kotimaisen Turisaksen ”Meet & Greet”.

Robin Beck loi omalla esiintymisellään positiivistä energiaa. Yleisö diggasi naisen hyväntuulista esiintymistä. Viihdyttävällä keikalla kuultiin myös huomattava määrä coverbiisejä. Oli täysin luonnollista, että Beckin oli soitettava hänen uransa suurin hitti First Time.

Tämän jälkeen oli siirryttävä varsin nopeasti toiselle lavalle katsastamaan Roxie 77, Alice Cooperin kitaristi Ryan Roxien oma bändi, jonka setti kesti erikoisesti vain rapiat 15 minuuttia. Siinä ajassa lavalla ehti vierailla tusinan verran ihmisiä soittamassa kitaraa ja laulamassa bändin kanssa. Lisäksi lavalla nähtiin tulenpuhaltajia.

Turisas oli ainoa suomalainen yhtye Sweden Rockissa tänä vuonna. Juuri ennen keikan alkua alueen yli pyyhkäisi kova sadekuuro. Hämeenlinnalaiskavereilla löytyi kannatusta yleisön keskuudessa.

Useimmat ihmiset olivat kuitenkin enemmän kiinnostuneita Black Stone Cherrystä, joka soitti samaan aikaan päälavalla. Turisas soitti hyvän keikan. Propsit uudelle kosketinsoittajalle Kasper Mårtensonille.

Tässä välissä oli pidettävä lyhyt breikki, sillä Rob Zombien lehdistötilaisuus oli alkamassa.

Seuraavaksi oli vuorossa Islantilainen Sólstafir. Bändi on hieman outo valinta Sweden Rockin ohjelmistoon, mutta hyvin Islannin pojat sekaan mahtuivat. Keikka oli varsin intensiivinen ja mainio, josta voidaan kiittää heidän luomaansa islantilaista tunnelmaa.

Laulaja Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason innostui keikasta niin paljon, että kiipesi turva-aidalle laulamaan yleisön kanssa ja heiluttamaan Islannin lippua.

Samaan aikaan lähes alkuperäiskokoonpanossaan esiintynyt Tesla aloitti Rock Stagella. Yhtye nauttii varsin suurta suosiota ruotsalaisten keskuudessa − ruotsalaisethan diggaavat tällaisista amerikkalaisista rockyhtyeistä.

Teslan keikka oli loppujen lopuksi peruskauraa, joka koostui yhtyeen omista klassikoista, parista coverista ja yhdestä uuden levyn biisistä. Yleisö vaikutti tyytyväiseltä kuulemaansa ja näkemäänsä.

Masterplanin keikka oli todellinen pettymys. Sen sijaan Beast–niminen yhtye oli aivan muuta. Bändi oli todella energinen lavalla.

Sitten tuli Rob Zombien vuoro. Mies osasi vangita yleisönsä loistavalla ja vauhdikkaalla show’lla. Lavarakennelma oli varsin vaikuttava. Setti sisälsi useimmat pakolliset Zombien klassikkobiisit. Yllätysnumerona kuultiin Alice Cooperin kanssa vedetty School’s Out -duetto.

Samaan aikaan Uriah Heep aloitteli festarialueen toisella puolella. Tällä legendaarisella hard rock -yhtyeellä oli kaikki ainekset tehdä keikastaan tämän vuoden kohokohta Sweden Rockissa.

Mick Box veti bändinsä kanssa huippuhyvän keikan, joka sisälsi kaikki Uriah Heepin legendan asemaan nostaneet klassikkobiisit. Yleisö oli haltioissaan ja osoitti jatkuvasti suosiota. Sweden Rockin jälkeen Uriah Heep teki viiden päivän kiertueen Suomessa.

Juuri ennen Zombien ja Uriah Heepin keikkoja Alice Cooper oli valmiina aloittamaan lehdistötilaisuutensa. 

Teatraalisen kauhurockin mestari Alice Cooper antoi jälleen kerran oppitunnin siitä, kuinka vedetään loistava show. Cooperin 90-minuuttinen keikka päälavalla oli pelkkää magiaa alusta loppuun.

Alice Cooperin setissä oli mukana paljon coverbiisejä, jotka toimivat tribuutteina muun muassa The Doorsille, The Beatlesille, Jimi Hendrixille ja The Wholle. Myös Alice Cooperin keikalla kauhurockin mestari ja oppipoika (Rob Zombie) vetivät duettona School’s Outin. Sweden Rockin keikan jälkeen kitaristi Orianhti siirtyi sivuun Cooperin yhtyeestä.

Päivän päätti uudelleen koottu, tuonpuoleisesta palannut Dark Angel. Jostain syystä Dark Angel oli laitettu soittamaan päivän viimeisenä kolmoslavalle. Jokunen tuhat vanhan liiton thrash-diggaria saapui paikalle.

Jim Durkin ja kumppanit, etenkin Gene Hoglan, olivat iskussa ja laittoivat yleisön polvilleen. Biisit kuten Merciless Death ja Perish In Flames olivat todellisiä helmiä. Bändin elokuista keikkaa Oulun Jalometalli-festareilla kannattaa odottaa.

Perjantai 6.6.

Perjantai ei olisi voinut alkaa huonommin, sillä vettä ei ollut saatavilla. Tämä tarkoitti sitä, ettei ollut suihkuja, vesipisteitä eikä toimivia vessoja. Tämä ei estänyt ihmisiä nauttimasta viikon ensimmäisestä aurinkoisesta päivästä. Vesiongelma saatiin onneksi hoidettua kuntoon iltapäivään mennessä.

Ruotsalainen yleisö oli saapunut katsomaan Electric Banana Bandin erikoista showta. Tämä on ruotsalaisten ikioma juttu, sillä jos ei ole katsonut 1980-luvulla Ruotsin televisiota, niin tätä ei ymmärrä. Joka tapauksessa yleisö oli innoissaan ja kokoonpano oli Sweden Rockilta hyvä buukkaus. Valitettavasti Jaguar soitti samaan aikaan huomattavasti pienemmälle yleisölle.

Joe Bonamassa johdatti yleisön takaisin vanhaan kunnon kitarapitoiseen rockiin. Bonamassan soitosta ei puuttunut taitoa. Hyvä musiikki sopi erittäin hyvin aikaiseen iltapäivään Ruotsin kansallispäivänä.

Seuraavaksi vuorossa oli Kvelertak. Monet olivat sitä mieltä, että norjalaisten ei olisi pitänyt soittaa päälavalla. Se ei vain sopinut heidän tyyliinsä. Yleisön ja bändin välinen vuorovaikutus oli täysin kateissa. Lisäksi laulaja, jolle oli asetettu pöllö päähän, keskittyi syljeskelyyn ja klimppien kiinniottamiseen.

Tavallisesti Kvelertak on hyvin energinen lavalla, mutta show olisi toiminut huomattavasti paremmin, jos yhtye olisi soittanut pienemmällä lavalla. 

Sweden Stagella aloittanut Annihilator nostatti yleisön mielialaa. He täydensivät Dark Angelin edellisiltana käynnistämää thrash metal -tarjontaa oivallisesti. Bändin setti oli todella hyvä ja bändi oli erittäin vakuuttava lavalla. Soundit eivät keikan alkupuolella olleet aivan parhaimmat, mutta se ei yleisöä haitannut. Annihilator soitti myös harvinaista ​​keikkamateriaalia, kuten Ultraparanoian.

Kamelot edusti tyystin eri genreä kuin aikaisemmat yhtyeet. Kun yhtye aloitti keikkansa, eturivi oli yllättäen täynnä naispuolisia faneja. Laulaja Tommy Karevik oli omalla kotikentällään, joten yleisön voittaminen puolelleen oli helpompaa. Keikan aikana lavalla vierailivat Alissa White-Gluz (Arch Enemy) ja Elize Ryd (Amaranthe).

Samaan aikaan lehdistöteltta oli tupaten täynnä Black Sabbathin pitäessä lehdistötilaisuuttaan.

Tarjolla oli myös perinteisestä perinteisin, kun Blackie Lawless ilmaantui Rock Stagelle. W.A.S.P. tietää, mitä tarjota yleisölle ja yhtye tekee sen hyvin. Omasta mielestäni keikka oli heikko, sillä se ei ollut sillä tasolla, jolla yhtye on totuttu näkemään.

Blind Texasin aikana ilmeni teknisiä ongelmia, joiden takia W.A.S.P.:in oli keskeytettävä keikkansa hetkeksi. Näitä teknisiä ongelmia ilmeni Rock Stagella yllättävän paljon koko festareiden ajan.

Seuraavaa hetkeä monet olivat odottaneet. Black Sabbath aloitti keikkansa War Pigs -klassikolla ja heti perään kuultiin Snowblind. Tämä laittoi liikettä 30 000 -päiseen yleisömereen. Oli ilo huomata, että Tony Iommi oli hyvässä kunnossa ja Ozzy Osbourne myös hyvässä terässä. Miehen ääni toimi loistavasti.

Allekirjoittaneelle keikan kohokohdat olivat N.I.B. ja Children Of The Grave. Lopussa kuultiin tietenkin Paranoid.

U.D.O. oli buukattu Sweden Rockiin viime hetkellä paikkaamaan Megadethiä. Eipä tullut yhtään ikävä Dave Mustainen yhtyettä, sillä Udo Dirkschneider kumppaneineen veti todella kovan keikan. Tämä oli yksi parhaimmista U.D.O.:n keikoista, joita olen nähnyt.

Yhtyeen uusi kitaristiparivaljakko, joista toinen on Kasperi Heikkinen, on antanut uuden buustin U.D.O.:lle. Keikka oli suurimmaksi U.D.O.:n omia helmiä, mutta encoressa kuultiin Acceptin biisejä, kuten Balls To The Wall, jonka mukana yleisö hoilasi kovaa.

Sweden Rockin ainoa italialainen yhtye oli Death SS. Bändiä pidetään yleensä vitsinomaisesti epäonnen tuojana. Jos näihin tarinoihin on uskomista, niin joku voi helposti uskoa, että vesiongelmat eivät olleet sattumaa. Tästä huolimatta yhtyeellä oli hieno show.

Monet olivat sitä mieltä, että Death SS:n keikka oli Sweden Rockin parasta antia. Visuaalinen ja kuuman näköinen ”misu” oletettavasti edesauttoivat tätä. Yhtyeen setti koostui pääosin uudemmasta materiaalista kuten Hi-Tech Jesus, mutta keikalla kuultiin myös hieman vanhempaa materiaalia, kuten Heavy Demons.

Kolmannen festaripäivän viimeinen yhtye oli Therion. Bändin keikka oli hieman liian mahtipontinen myöhäisille tunneille. Bändillä vaikutti olevan hauskaa siitä huolimatta. Keikka oli niiltä osin hyvä, mitä sitä ehdin seurata. Pari muutakin yhtyettä soitti samaan aikaan.

Christofer Johnssonin luotsaama Therion nauttii varsin hyvää arvostusta ja suosiota kotimaassaan. Kaksi naispuolista laulajaa, Linnéa Vikström ja Sandra Laureano, toivat oman lisänsä  keikkaan.

Lauantai 7.6.

Viimeinen päivä. Fiilis on hieman nostalginen, sillä festari on lähestulkoon ohi ja väsymys painaa, mutta kuitenkaan sitä ei haluaisi, että festarit loppuisivat ja pitäisi lähteä kotia kohti.

Ensimmäinen yhtye, joka kiinnosti kovasti, oli Monster Magnet, joka soitti epätavallisen aikaisin, jo keskipäivän aikaan. Vokalisti Dave Wyndorf on ollut paremmassa iskussa parilla viimeisellä keikalla, jonka olen todistanut. Tällä kertaa hän ei ollut yhtään huonompi. Ed Mundellin pari vuotta sitten korvannut Garret Sweeny oli myös iskussa. Mielestäni Mundell vain sopi bändiin paremmin. Keikka oli hyvä, valitettavasti oli jätettävä Madam X:n keikka väliin.

Danger Danger aloitti päälavalla, joten suunta seuraavaksi sinne. Bändi kyllä ymmärtää kuinka brassaillaan. Suurimman osan keikasta bändi poseerasi yleisölle ja valokuvaajille. Setti oli koottu pääasiallisesti kahden ensimmäisen levyn materiaalista yhtä ihka uutta biisiä lukuun ottamatta. Yleisö ei välittänyt paahtavasta auringosta ja nautti Danger Dangerin keikasta.

Samaan aikaan festivaaliorganisaatio kerää palautetta medialta. Tällaistakin tapahtuu.

Sodom veti loistavan keikan, ehkäpä yhden parhaista mitä olen todistanut viime vuosina. Tom Angelripper vaikutti liikuttuvan antaumuksella koko keikan ajan headbanganneen yleisön reaktioista.

Setti oli hieno läpileikkaus Sodomin pitkästä diskografiasta. Lisäksi kuultiin Motörhead -cover Iron Fist, jonka kävi laulamassa Tore Bratseth Bömbers -coverbändistä. Setti päätettiin perinteisellä Bombenhagelilla.

En ollut ennen nähnyt Powerwolfia livenä, mutta bändi vaikutti olevan kuin teatraalisempi ja värikkäämpi versio Sabatonista. Lyriikat olivat tietysti täysin erilaiset. Powerwolfia oli hauska katsoa.

Yksi päivän parhaimmista hetkistä oli, kun legendaarinen Y&T soitti päälavalla. Jengiä oli aivan tajuttomasti siihen verrattuna, kun he soittivat muinoin parinsadan ihmisen edessä Helsingissä. Kalifornialaiset soittivat legendaarisia helmiä toinen toisensa jälkeen. Jos keikka olisi ollut muutaman tunnin myöhemmin, auringonlasku olisi tehnyt keikasta täydellisen.

Forever päätti hienon keikan. Harmi, kun tässä vaiheessa piti olla valmistautumassa Within Temptationin keikan kuvaamiseen.

Within Temptation toi koko Hydra-kiertueen lavarakennelman Sweden Rockiin. Tämä pisti miettimään, että kauankohan koko rakennelman kasaamisessa kului aikaa. Keikka oli hyvin pitkälti samanlainen kuin Suomessa. Tässä vaiheessa oli hyvä hakea syötävää, sillä illasta oli tulossa kiireinen.

Sitten oli vuorossa vaihteeksi äärimetallia, kun Necrophobic asteli lavalle. Bändihän soitti muutama viikkoa aikaisemmin Steelfestillä. Sweden Rockissa Necrophobic nähtiin Rockklassiker-lavalla. Uusi (vai pitäisikö sanoa vanha?) laulaja Anders Strokirk näytti nauttivan olostaan bändissä. Mies vaikuttaa olevan humoristisempi kuin edeltäjänsä Tobias Sidegård. Auringonpaiste ei kieltämättä sovi yhteen Necrophobicin musiikin kanssa. Yleisö ei tästä paljoa piitannut, vaan diggaili yhtyettä antaumuksella.

Aikaa ei ollut paljon hukattavaksi, kun Billy Idol aloitteli keikkaansa päälavalla. Bändi soitti keikan alussa Generation X -coverin Dancing With Myself. Miehen hittejä kuultiin kuultiin suuri määrä. White Wedding aloitettiin yllättäen akustisesti. Billy Idolin keikka oli yksi päivän parhaista ja yleisö näytti diggailevan myös.

Avatarium oli täydellinen yllätys. Bändin perustaja Leif Edling ei ollut mukana, koska mies oli flunssan kourissa. Yleisö oli innoissaan vanhan liiton doom metal -riffeistä ja erityisesti Jeannie Ann Smithin (joka sattuu olemaan yhtyeen kitaristin vaimo) heleästä äänestä.

Seuraavaksi saatiin nähdä varsinaisen amerikkalaisen rock-ikonin show, kun Ted Nugent asteli lavalle. Nugent on kaikkien stereotypioiden ruumillistuma, mitä tulee isänmaallisuuteen ja amerikkalaiseen ylpeyteen. Iso amerikan lippu, sokaisevat valot ja räiskyvät Texas-tyyppiset vaatteet kertovat paljon show’sta.

Ted Nugent oli yksi kiistellyimmistä persoonista tuona iltana. Häntä joko diggaa tai yksinkertaisesti inhoaa. On vaikea sanoa, miten yleisö reagoi God bless America and Sweden Rock -heittoon. Nugent todellakin tietää, miten herättää fanien huomio.

Emperor oli myös yksi Tuskan pääesiintyjistä. Yhtye juhlistaa kiertueella debyyttilevynsä In The Nightside Eclipse kahdenkymmenen vuoden virstanpylvään saavuttamista. Emperor kuulosti tiukalta ja ilkeältä. Kun koko juhlittava levy oli vedetty läpi, kuultiin Wrath Of The Tyrant, Ancient Queen, ja Bathory-cover A Fine Day To Die.

Kun suurin osa yleisöstä meni katsomaan Volbeatia (yleisöä vaikutti olevan enemmän kuin Black Sabbathin aikana), suunnistin katsomaan Asphyxia. Keikka oli hienoinen pettymys. Tuntui, kuin jotain olisi ollut bändiltä kadoksissa. Martin Van Drunen ei vain kuulostanut niin tiukalta ja raskaalta kuin tavallisesti. Kaikesta vakuuttavin oli kitaristi Paul Baayens. Sinänsä harmi, sillä laulaja ilmoitti jo ennen keikkaa: ”get ready because it’s gonna get loud!”.

Odotin hieman enemmän, mutta olen nähnyt bändin paremmassakin iskussa. Ehkä eräs syy oli perustajajäsen Bob Bagchusin siirtyminen sivuun yhtyeen riveistä.

Festareiden viimeinen yhtye oli Arch Enemy. Kiinnostus ja uteliaisuus yhtyettä kohtaan oli kovaa luokkaa. Arch Enemy kävi taannoin läpi miehistönvaihdoksen, kun Angela Gossow siirtyi sivuun ja korvattiin Alissa White-Glutzilla. Uudesta laulajasta voi mainita sen verran, että hän on todella lahjakas ja monipuolinen laulaja. Hän oli mukana jo Kamelotin keikalla laulamassa taustoja.

Musiikillisesti puhuen Alissa White-Glutz sopii vallan mainiosti Arch Enemyyn, ainakin Sweden Rockin keikan perusteella. Täytyy kyllä myöntää, että mitä enemmän hänen hyppimistä ja pomppimista näin, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että uusi laulaja pyrki kopioimaan samoja lavamanöveerejä kuin mitä Angela Gossowilla oli. Toivottavasti Alissa löytää oman tyylinsä eikä kopioi vanhaa laulajaa.

Joka tapauksessa Arch Enemy uuden laulajan kera oli positiivinen yllätys.

Näin oli Sweden Rock 2014 kahlattu läpi. Huolimatta lakosta, muutamista havereista ja muista sähläyksistä, festari oli jälleen kerran loistava ja hienolla line-upilla varustettu. Tietenkin aina löytyy jotain parennettavaa, mutta Sweden Rock on kuitenkin parhaimmasta päästä. Keep it up, guys!


(Kuvat ja teksti: Marco Manzi, www.marcomanzi.fi)