Queensrÿchen aikaa Todd La Torren kanssa voi kuvailla lyhyesti: melkein, mutta ei sittenkään. Yhtyeen 16. levy etenee samaan malliin kuin edeltäjänsäkin. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olo on yksinkertaisesti tyhjä. Tässäkö tämä oli?
Yhtye menetti paljon, kun bändin pääasiallinen säveltäjä Chris DeGarmo lähti bändistä. Nykykokoonpano yrittää kuumeisesti replikoida DeGarmon tyyliä, mutta vaikeaa se tuntuu olevan, vaikka Michael Wilton, Eddie Jackson ja Scott Rockenfield saivat seurata vuosikaudet hyvin läheltä, miten temppu tehdään.
Tietenkään oppi ei ole mennyt kokonaan hukkaan. Riffitehtailussa on tarjolla tuttuja piirteitä, mutta myös kierrätyksen tuntua. Bändi tavoittelee kuumeisesti suurta ja suureellista ilmaisua, mutta aito tunteenpalo lepattaa perin pienellä liekillä. Pikemminkin tuntuu siltä, että nyt ollaan – ja ollaan jo pitempään oltu – väkisin etsimässä ajattelevan ihmisen hevin Graalin maljaa. Aidosti omaperäiseltä kuulostavat hetket ovat harvassa, mutta silloin niistä voi löytää aitoa onnistumisen iloa.
Queensrÿche pystyy loppujen lopuksi linkoamaan Digital Noise Alliancen plussan puolelle. Tästä kiitos kuuluu bändin menneisyydessä luomalle tyylille, jonka lähtötaso on jo itsessään korkealla. Silti alati kasvavasta ja ehjästä levykokonaisuudesta ei voi puhua. Rockenfieldin rumputyöskentelyä on taas kerran perin nautinnollista kuunnella.
