Ylistetty olkoon särökitara. Riitaisten vuosien jälkeen alkuperäiskokoonpanossa jo toisella reunion-albumilla meluava indierockin isoisä Dinosaur Jr tekee itsevarmasti ja suvereenisti sitä, ja vain sitä, mitä se parhaiten osaa.
Farmin ei ole tarkoitus uudistaa bändin ilmaisua tai edes käännyttää uusia faneja, vaan se toistaa onnistuneesti yhtyeen yksinkertaisen vetovoiman: surisevat särökitaravallit yhdistettynä hyvään biisinkirjoittamiseen. Optimaalista tasapainottelua melun ja melodian välillä. Särömuuri voi tottumattoman säikäyttää, mutta pian se saa aikaan miellyttävän utuisen ja levollisen olon.
Levy voi ensi alkuun tuntua turruttavalta: biisit etenevät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toistensa kaltaisesti – kovasti pörisevinä mutta leppoisina, vähäeleisinä ja hennosti laulettuina. Pyörityskertojen myötä kukin levyn laulu asettautuu mukavasti paikalleen. Tässä tapauksessa rakastutaan vähintään yhtä paljon bändin soundiin ja ilmaisuun kuin yksittäisiin biiseihin, eikä se ole suinkaan vähän se.
Lähes yhdeksänminuuttinen kitaratulitus I Don’t Wanna Go There kruunaa albumin, oikeastaan koko alkulevy tuntuu tähtäävän sitä kohti. Se olisi ollut täydellinen loppu, sillä viimeiseksi lisätty Imagination Blind tuntuu turhalta.
