Slacker-asenteeseen ei sovi ajatus kehityksestä ja eteenpäin menemisestä. Miksi vaivautua? Kuka välittää paskaakaan? ”Poltetaan blossit ja paukutetaan menemään kuten ennenkin”, sanoisi nykyisin harmaassa tukassaan mummolta näyttävä laulaja-kitaristi J. Mascis. Mascis yhtyeineen ei tavoittele vallankumouksia tai taiteellista kontemplaatiota vaan samanhenkistä ystävää.
I Bet On Sky on Dinosaur Jr.:n kolmas levy yhtyeen aktivoiduttua uudelleen 2000-luvun puolivälissä. Tälläkään albumilla yhtye ei tee elettäkään uusiakseen millään tavalla ilmaisuaan. Tai helkkyy muutamassa kappaleessa etäisesti piano, mutta ei se juurikaan muuta yhtyeen tunnusomaista sointia.
Levyllä trio leipoo hyvin tutun makuista pullaa ja Mascis vaikertaa kuin suinkin taitaa hengenahdistukseltaan. Uusia klassikkobiisejä en tältä levyltä povaa, mutta paljon rakastettavaa yhtyeessä on yhä jäljellä. Basisti Lou Barlowin laulamat Rude ja Recognition on sijoitettu juuri oikeaan paikkaan, ja ne tuovat vaihtelua Mascisin toisteisiin kappaleisiin. Tällainen jääräpäisyys voi toimia taiteellisesti vain silloin, kun näkemys on myötäsyntyisesti originelli ja löytää riittävästi samaistuttavaa pintaa vastaanottajassa.
Minulle ja monille muille Dinosaur Jr.:sta on vuosien mittaan muodostunut kuin vamma tai riippuvuus, josta ei edes halua päästä eroon. Välillä se turhauttaa ja rajoittaa elämää, mutta lopulta kaiken ymmärtää olevan juuri sopivassa suhteessa turvallista ja kaoottista, kotoisaa
